Kuruwin's Top 100+
Lähemmäs kymmenen vuotta sitten aloin satunnaisesti työstämään vanhaan blogiin top 100 pelilistaa, mutta inspiraatio tulee ja menee mielensä mukaan, niin se projekti sitten jossain vaiheessa vain jäi.
Inspiroiduin nyt kuiten taas tätä isoa haastetta taklaamaan ja nähtäväksi jää miten pitkälle se inspiraatio tällä kertaa kantaa.
Puhtaalta pöydältä en päättänyt aloittaa vaan osan vanhoista teksteistä toin takaisin, ja niissä saattaa vielä näkyä niiden kirjoitusaika, mutta olen niitä yrittänyt siistiä. Huomioikaa kuitenkin, että osissa kohdissa saattaa silti edelleen näkyä niiden kirjoitusajankohta.
Suurimpina haasteina kuitenkin projektin jatkamisessa on ollut kaksi kohtaa.
Ensimmäinen näistä liittyy vanhan jatkamiseen ja koen nyt paljon vaikeammaksi sisällyttää paljon niistä peleistä, mitä olin listalle aiemmin laittanut. Jo tuolloin näitten pelaamisesta oli saattanut kulua vuosia ja nyt se aikaväli vasta pitkä onkin. Paljon on kerennyt muuttua siitä vuodesta 2014 ja sen takia päätin monia vanhoja valintoja vaan jättää kylmän viileästi pois. Ajatuksena kuitenkin on, että saatan myöhemmin ne sitten "deleted entries" listana julkaista.
Paljon kuitenkin päädyin sisältämään sellaisia pelejä, jotka ovat pitkälti nostalgian varassa. Täysin mahdoton oli ajatus pelata kaikki listan pelit uudestaan ja ei kaikki pelit muutenkaan kestä useampaan pelikertaa (eikä tarvitse) Ehkä se kuuluukin tällaisten listojen luonteeseen, että ei pitäisi olettaakaan, että ajatukset listan peleistä olisivat välttämättä tuoreita. Sisällytin myös joitakin pelejä, jotka ovat enemmänkin sellaisia nostoja, kuin mitään lempipelejä varsinaisesti.
Toinen haaste liittyy edelliseen ja olen kokenut joidenkin pelien kohdalla todella vaikeaksi kirjoittaa sellaisesta, jonka pelaamisesta tosiaan on kulunut iäisyys, mutta peli on kuitenkin sellainen, jonka on pakko olla listalla. Vaikka olen tämän intron julkaisu hetkellä jo valmiiksi kirjoittanut ainakin puolet listasta valmiiksi, niin vieläkin painin tämän ongelman kanssa ja toivon, että se ei estä minua saamasta listaa päätökseen.
Valinnoista ja tyylistä
Vaikka tämä intro on jo nyt liian pitkä niin silti vielä löytyy listasta sanottavaa. Ensinnäkin se, että tässä listassa ei ole mitään yhtenäistä tyyliä siitä, miten tai mitä kirjoitan peleistä vaan teksti tulee sen perusteella mitä nyt mieleen kirjoittamisen hetkellä on tullut. Joskus pelejä avataan vähän enemmän ihan mekaanisesti ja teksti saattaa olla lähempänä jonkinlaista “mini arvostelua” mutta sitten joskus on lyhyempää tekstiä ja oletuksena on, että lukija jo tietää millaisesta pelistä on kyse. Listalla sinällään ei ole tarkoitus saada ketään varsinaisesti houkuteltua pelaamaan listan pelejä (mikä tietysti olisi kuitenkin hyvä juttu) vaan tarkoitus on vain jakaa juttuja peleistä, joista olen sattunut ainakin joskus tykkäämään tai jotka ovat edes jollain lailla tehneet vaikutuksen. 100 peliä on myöskin paljon ja sekin osaltaan rajoittaa sitä miten paljon jokaisesta pelistä tulee kirjoitettua.
Lopuksi vielä jätän tähän alkuperäisen intron
“Jokainen meistä on varmaan jossain vaiheessa ärsyyntynyt isojen sivujen top 100 listoista, mutta moniko on jaksanut itse sellaisen laatia? Päätin itse vihdoin tarttua haasteeseen ja valitsin 100 peliä/sarjaa, jotka ovat itselleni jollain tavalla merkittäviä. 100 peliä on paljon, mutta vaikka olen elämäni aikana ehtinyt pelata satoja pelejä läpi, niin totta kai silti tältä listalta jää puuttumaan paljon merkittäviä teoksia, koska en yksinkertaisesti ole syystä tai toisesta kerennyt niitä pelaamaan. Listalta löytyy myös pelejä, jotka saattavat olla pelillisesti sontaa, mutta pelistä on löytynyt jotain, jonka takia se ansaitsee paikkansa listallani.
Lista ei tule olemaan täynnä samojen sarjojen jokaista osaa vaan olen pyrkinyt nostamaan sen henkilökohtaisen suosikkini esille ja jakamaan sanan tai pari muista sarjan osista samassa yhteydessä.
Huomioikaa myös se, että mihin mikin peli sijoittuu ei ole aivan loppuun asti mietitty, eikä numerojärjestys välttämättä läheskään aina aseta pelejä varsinaiseen paremmuusjärjestykseen vaan joskus olen kokenut sopivammaksi listata tietyt pelit peräkkäin vaikka toinen niistä saattaisi kuulua listalla arvojärjestyksen mukaisesti muualle.
Jotkut pelit eivät myöskään omaan makuuni vaan sovi, joten joidenkin pelien puuttuminen voi meinata sitä, että omalla kohdallani peli ei vaan naksahtanut ja siksi sitä ei listalla näy. Mutta mennäänpä vihdoin itse asiaan."
Viimeisenä lisäyksenä, että tämä lista elää vielä ja on vähän keskeneräinen.
Inspiroiduin nyt kuiten taas tätä isoa haastetta taklaamaan ja nähtäväksi jää miten pitkälle se inspiraatio tällä kertaa kantaa.
Puhtaalta pöydältä en päättänyt aloittaa vaan osan vanhoista teksteistä toin takaisin, ja niissä saattaa vielä näkyä niiden kirjoitusaika, mutta olen niitä yrittänyt siistiä. Huomioikaa kuitenkin, että osissa kohdissa saattaa silti edelleen näkyä niiden kirjoitusajankohta.
Suurimpina haasteina kuitenkin projektin jatkamisessa on ollut kaksi kohtaa.
Ensimmäinen näistä liittyy vanhan jatkamiseen ja koen nyt paljon vaikeammaksi sisällyttää paljon niistä peleistä, mitä olin listalle aiemmin laittanut. Jo tuolloin näitten pelaamisesta oli saattanut kulua vuosia ja nyt se aikaväli vasta pitkä onkin. Paljon on kerennyt muuttua siitä vuodesta 2014 ja sen takia päätin monia vanhoja valintoja vaan jättää kylmän viileästi pois. Ajatuksena kuitenkin on, että saatan myöhemmin ne sitten "deleted entries" listana julkaista.
Paljon kuitenkin päädyin sisältämään sellaisia pelejä, jotka ovat pitkälti nostalgian varassa. Täysin mahdoton oli ajatus pelata kaikki listan pelit uudestaan ja ei kaikki pelit muutenkaan kestä useampaan pelikertaa (eikä tarvitse) Ehkä se kuuluukin tällaisten listojen luonteeseen, että ei pitäisi olettaakaan, että ajatukset listan peleistä olisivat välttämättä tuoreita. Sisällytin myös joitakin pelejä, jotka ovat enemmänkin sellaisia nostoja, kuin mitään lempipelejä varsinaisesti.
Toinen haaste liittyy edelliseen ja olen kokenut joidenkin pelien kohdalla todella vaikeaksi kirjoittaa sellaisesta, jonka pelaamisesta tosiaan on kulunut iäisyys, mutta peli on kuitenkin sellainen, jonka on pakko olla listalla. Vaikka olen tämän intron julkaisu hetkellä jo valmiiksi kirjoittanut ainakin puolet listasta valmiiksi, niin vieläkin painin tämän ongelman kanssa ja toivon, että se ei estä minua saamasta listaa päätökseen.
Valinnoista ja tyylistä
Vaikka tämä intro on jo nyt liian pitkä niin silti vielä löytyy listasta sanottavaa. Ensinnäkin se, että tässä listassa ei ole mitään yhtenäistä tyyliä siitä, miten tai mitä kirjoitan peleistä vaan teksti tulee sen perusteella mitä nyt mieleen kirjoittamisen hetkellä on tullut. Joskus pelejä avataan vähän enemmän ihan mekaanisesti ja teksti saattaa olla lähempänä jonkinlaista “mini arvostelua” mutta sitten joskus on lyhyempää tekstiä ja oletuksena on, että lukija jo tietää millaisesta pelistä on kyse. Listalla sinällään ei ole tarkoitus saada ketään varsinaisesti houkuteltua pelaamaan listan pelejä (mikä tietysti olisi kuitenkin hyvä juttu) vaan tarkoitus on vain jakaa juttuja peleistä, joista olen sattunut ainakin joskus tykkäämään tai jotka ovat edes jollain lailla tehneet vaikutuksen. 100 peliä on myöskin paljon ja sekin osaltaan rajoittaa sitä miten paljon jokaisesta pelistä tulee kirjoitettua.
Lopuksi vielä jätän tähän alkuperäisen intron
“Jokainen meistä on varmaan jossain vaiheessa ärsyyntynyt isojen sivujen top 100 listoista, mutta moniko on jaksanut itse sellaisen laatia? Päätin itse vihdoin tarttua haasteeseen ja valitsin 100 peliä/sarjaa, jotka ovat itselleni jollain tavalla merkittäviä. 100 peliä on paljon, mutta vaikka olen elämäni aikana ehtinyt pelata satoja pelejä läpi, niin totta kai silti tältä listalta jää puuttumaan paljon merkittäviä teoksia, koska en yksinkertaisesti ole syystä tai toisesta kerennyt niitä pelaamaan. Listalta löytyy myös pelejä, jotka saattavat olla pelillisesti sontaa, mutta pelistä on löytynyt jotain, jonka takia se ansaitsee paikkansa listallani.
Lista ei tule olemaan täynnä samojen sarjojen jokaista osaa vaan olen pyrkinyt nostamaan sen henkilökohtaisen suosikkini esille ja jakamaan sanan tai pari muista sarjan osista samassa yhteydessä.
Huomioikaa myös se, että mihin mikin peli sijoittuu ei ole aivan loppuun asti mietitty, eikä numerojärjestys välttämättä läheskään aina aseta pelejä varsinaiseen paremmuusjärjestykseen vaan joskus olen kokenut sopivammaksi listata tietyt pelit peräkkäin vaikka toinen niistä saattaisi kuulua listalla arvojärjestyksen mukaisesti muualle.
Jotkut pelit eivät myöskään omaan makuuni vaan sovi, joten joidenkin pelien puuttuminen voi meinata sitä, että omalla kohdallani peli ei vaan naksahtanut ja siksi sitä ei listalla näy. Mutta mennäänpä vihdoin itse asiaan."
Viimeisenä lisäyksenä, että tämä lista elää vielä ja on vähän keskeneräinen.
102 Games
On erittäin vaikeaa pukea sanoiksi niitä tuntemuksia ja muistoja mitä tämä peli herättää ja sitä mitä se itselleni merkitsee. Might And Magic kuutosessa kiteytyy täydellisesti sellainen tietty vanhan fantasian fiilis, mikä heijastuu vanhoista fantasia kirjojen kansista. Might And Magic pelien maailmoissa vilisee vaikka minkälaista rotua ja hirviötä, joita veikeällä ja kauniilla sprite grafiikalla esitetään. Luuranko sotilaat ja jylhät lohikäärmeet olivat kyllä pikkupojalle mitä kuuminta tavaraa ja varmaan Might And Magic on osaltaan synnyttänyt kiinnostukseni mytologioita ja hirviöitä kohtaan. Pelkästään nostalgian valossa en kuitenkaan Might And Magic kuutosta nosta lempi peliksini vaan se oikeasti myös ansaitsee korkeampaa arvostusta ja tunnettavuutta, mitä se tuntuu nauttivan. Voisi sanoa, että Might And Magic 6-8 (ysi kyllä jatkaa samaa kaavaa, mutta oli täysi fiasko) ovat genrensä outolintuja, koska näiden kaltaisia pelejä ei ole oikeastaan nähty ennen tai jälkeen ainakaan samanlaisessa muodossa (Wizardry 8 varmaan tulee lähimmäksi) Might And Magic 6-8 ovat ensimmäisen persoonan luolastorymistelyjä, mutta muista genren peleistä poiketen ne tarjoavat laajempia ulkoilma alueita, joista luolastot sitten löytyvät. Näitä voisikin luonehtia jonkinlaisiksi pseudo open world peleiksi, vaikka alueet ovatkin eroteltu omiksi kartoiksi, joiden välillä kuljetaan kartan reunojen kautta tai hevostallien ja laivojen välityksellä. Toinen poikkeavuus on, että näissä peleissä ei liikuta missään gridillä vaan liikkuminen on vapaata ja taistelu on reaaliaikaista, mutta tarjoten kuitenkin mahdollisuuden muuttaa peli myöskin vuoropohjaiseksi Baldur’s Gaten tyyliin. Vihollisia sitten lätkitään lähietäisyydeltä miekoin ja kirvein tai kauempaa nuolin ja tulipalloin. Taistelu periaatteessa on melko yksinkertaista napin rämpytystä, vaikka peli tarjoaakin lukuisia erilaisia taikoja, kykyjä ja hahmoluokkia. Hahmojahan kehitykseen tosiaan pääsee vaikuttamaan pistämällä kykyihin pisteitä, joita pääasiassa tulee levelien kautta. Jokaiselle aseluokalle on kykynsä ja pisteitä pistämällä tietenkin nousee vahinko ja jne. Kykyjä myöskin päivitetään nousemalla kouluttajien kautta niissä noviisista mestariksi. Kuutosessa hahmoluokka ei vaikuta muistaakseni siihen mille tasolle voi päästä, mutta myöhemmissä osissa ainoastaan maagi voi esim. olla tulimagian mestari ja jne. Hahmoluokkinkin saadaan ylennyksiä questien kautta, mutta en kyllä tarkalleen muista, että mihin kaikkeen tämä oikein vaikutti. Joka tapauksessa luolastoja ja mantuja kolutaan rahan ja aarteiden kiilto silmissä ja siinä ohessa sitten tullaan vahvemmaksi ja vahvemmaksi. Vaikka taistelu onkin sinällään simppeliä, niin helposta pelistä ei kuitenkaan ole kyse vaan ne paremmat varusteet tosiaan tulee tarpeeseen, koska peli ei säästele iskuja.. Kestoakin näillä on kasia lukuun ottamatta liiaksikin asti ja harvempi taitaa sinne loppu videoon asti selviytyä, koska lopun labyrintit vaativat pelaajalta aika paljon. Rohkeasti vaan kuitenkin joku näistä kokeiluun. Kasi on näistä kolmesta lyhyin ja helpoin, mutta myöskin näitä kahta muuta heikompi esitys. Kuutonen on luonnollisesti henkilökohtainen suosikkini, mutta seiskassa mukaan kuvioihin tuli yksi parhaimmista minipeleistä ikinä ell Arcomage korttipeli.
1
3
Ennen ruoho oli vihreämpää ja musiikki parempaa ja niin myös Elder Scrolls.
Toki myönnettävää on, että Morrowind ei kaikilta osa-alueiltaan ole järin hyvin vanhentunut ja suurinta närää tuntuu tuottavan alkukankeus taistelun suhteen. Jousellahan voi ampua nuolen suoraan vastustajan silmään tai miekalla vatsaan ja isku silti menee ohi, koska taustalla oleva yhtälö sanoo nyt vaan ei. Tämä pätee tosin vain pelin alussa ja myöhemmin kyllä jokainen isku tai nuoli tavoittaa maalinsa (näin ainakin muistan asian olleen) Tämä ei omasta mielestäni ole hirveän paljon sen ärsyttävämpi kuin, että nykyisissä Bethesdan peleissä saat joidenkin vihollisen päähän pistää sen 1000 luotia ja kaveri vaan pyytää lisää. Taistelu näissä ei ole ollut tai ole edelleenkään kovin tasokasta.
Mutta se mikä Morrowindissa on parempaa kuin muissa ES peleissä on se seikkailun ja löytämisen ilo, jotka ovat asioita mitä myöhemmät pelit ovat tavalla tai toisella vesittäneet.
Yhtenä hyvänä esimerkkinä on uniikit tai vaivalla ansaitut esineet. Morrowindissa on huomattavasti enemmän sellaisia uniikkeja ja oikeasti vahvoja aseita tai esineitä, joiden kaltaisia ei nähdä enää, koska kokemuksesta pitää tehdä tasapaksu ja hauskuus on yksinkertaisesti vaan kielletty. Oblivionissa voit myöskin nähdä legendaarisen daedric panssarin jo pahaisella maantierosvolla, mutta Morrowindissa sitä koko settiä ei voinut saada millään muulla tavalla (rehellisesti) kuin tappamalla juoni NPC:n.
Ja luit oikein. Toisin kuin NYKYÄÄN, niin pelaajan tekemisiä ei rajoitettu immersion rikkovasti vaan kaikki pelin NPC:t oli murhattavissa, vaikka heidän tappamisensa mahdollisesti esti pääsemästä juonta läpi (peli kyllä varoitti tästä) Jopa jumalatkaan eivät olleet terältäni turvassa ja Vivec cityn oma nimikko jumalakin sai menolipun tuonelaan saatuani varusteeni kuntoon.
Tälläisistä kivoista pienistä jutuista ja erikoisesta maailmasta se Morrowindin magia muodostuu ja Oblivion paskoineen luolineen ja Skyrim liikaa toistavineen sisältöineen ei vaan pystynyt samaan (en kuitenkaan väitä, että Morrowind ei kierrätä juttuja)
Morrowind ei myöskään painota sitä tarinaa oikeastaan millään lailla ja luulenpa, että isoin osa pelaajista edes tekee sitä tehtävä ketjua alusta loppuun (saatikka tiedä ylipäätään, että sellainen on) Morrowindhan antaa vaikka suoraan mennä hommaamaan pahiksen kukistamiseen tarvittavat tavarat ja eikä pelin läpäisemiseksi tarvitse varsinaisesti yhtään questia tehdä ollenkaan. Moniko peli nykyään oikeasti uskaltaa tehdä vastaavaa?
Ei, ei, ei. Intended experience or git the fuck out vaan.
Toki myönnettävää on, että Morrowind ei kaikilta osa-alueiltaan ole järin hyvin vanhentunut ja suurinta närää tuntuu tuottavan alkukankeus taistelun suhteen. Jousellahan voi ampua nuolen suoraan vastustajan silmään tai miekalla vatsaan ja isku silti menee ohi, koska taustalla oleva yhtälö sanoo nyt vaan ei. Tämä pätee tosin vain pelin alussa ja myöhemmin kyllä jokainen isku tai nuoli tavoittaa maalinsa (näin ainakin muistan asian olleen) Tämä ei omasta mielestäni ole hirveän paljon sen ärsyttävämpi kuin, että nykyisissä Bethesdan peleissä saat joidenkin vihollisen päähän pistää sen 1000 luotia ja kaveri vaan pyytää lisää. Taistelu näissä ei ole ollut tai ole edelleenkään kovin tasokasta.
Mutta se mikä Morrowindissa on parempaa kuin muissa ES peleissä on se seikkailun ja löytämisen ilo, jotka ovat asioita mitä myöhemmät pelit ovat tavalla tai toisella vesittäneet.
Yhtenä hyvänä esimerkkinä on uniikit tai vaivalla ansaitut esineet. Morrowindissa on huomattavasti enemmän sellaisia uniikkeja ja oikeasti vahvoja aseita tai esineitä, joiden kaltaisia ei nähdä enää, koska kokemuksesta pitää tehdä tasapaksu ja hauskuus on yksinkertaisesti vaan kielletty. Oblivionissa voit myöskin nähdä legendaarisen daedric panssarin jo pahaisella maantierosvolla, mutta Morrowindissa sitä koko settiä ei voinut saada millään muulla tavalla (rehellisesti) kuin tappamalla juoni NPC:n.
Ja luit oikein. Toisin kuin NYKYÄÄN, niin pelaajan tekemisiä ei rajoitettu immersion rikkovasti vaan kaikki pelin NPC:t oli murhattavissa, vaikka heidän tappamisensa mahdollisesti esti pääsemästä juonta läpi (peli kyllä varoitti tästä) Jopa jumalatkaan eivät olleet terältäni turvassa ja Vivec cityn oma nimikko jumalakin sai menolipun tuonelaan saatuani varusteeni kuntoon.
Tälläisistä kivoista pienistä jutuista ja erikoisesta maailmasta se Morrowindin magia muodostuu ja Oblivion paskoineen luolineen ja Skyrim liikaa toistavineen sisältöineen ei vaan pystynyt samaan (en kuitenkaan väitä, että Morrowind ei kierrätä juttuja)
Morrowind ei myöskään painota sitä tarinaa oikeastaan millään lailla ja luulenpa, että isoin osa pelaajista edes tekee sitä tehtävä ketjua alusta loppuun (saatikka tiedä ylipäätään, että sellainen on) Morrowindhan antaa vaikka suoraan mennä hommaamaan pahiksen kukistamiseen tarvittavat tavarat ja eikä pelin läpäisemiseksi tarvitse varsinaisesti yhtään questia tehdä ollenkaan. Moniko peli nykyään oikeasti uskaltaa tehdä vastaavaa?
Ei, ei, ei. Intended experience or git the fuck out vaan.
4
Ensimmäinen Baldur on vanhentunut paljon huonommin kuin jälkimmäinen, mutta koska samoja naamoja näkyy molemmissa peleissä, niin sen pelaaminen on siltä kantilta suositeltavaa, vaikka paljon turhauttavampi seikkailu on kyseessä. Baldur’s Gate 2 taas on vieläkin parhaimpia isometrisiä roolipelejä mitä on tehty ja on vain surkea nähdä millaiseen tilaan Bioware on päätynyt näistä loiston vuosistaan.
Mutta juu, että joo. Baldurit pohjautuvat D&D pöytäroolipeliin ja sieltä on lainattu sekä pelin mekaaniikoita, että esim. R.A Salvatoren kirjoista tuttua Faerunin maailmaa, jota asustavat tutut klassiset hirviöt kuten illithid.
D&D mekaaniikat tarjoavatkin hyvän pohjan mielenkiintoiselle tiimi pohjaiselle roolipelille ja etenkin loitsujen puolella on paljon mahdollisuuksia taistelun suhteen. Pelin toisena vahvuutena on hahmojen välinen jutustelu, minkä takia peliä ei kannata pelata kuudella itse tehdyllä hahmolla, koska silloin missaa paljon pelin charmista (Mahdollisuus on kuitenkin olemassa moninpeli valikon kautta)
Grafiikat voivat tietenkin jakaa mielipiteitä, mutta itse pidän näitä infinity engine pelejä edelleen kauniina ja toivoisin, että sitä uskallettaisiin edelleenkin käyttää. Elämmehän kuitenkin edelleen retrobuumia.
Eipä minulla oikeastaan tästä hienompaa sanottavaa ole. Ihan ansaitusti klassikko leimansa saanut.
Mutta juu, että joo. Baldurit pohjautuvat D&D pöytäroolipeliin ja sieltä on lainattu sekä pelin mekaaniikoita, että esim. R.A Salvatoren kirjoista tuttua Faerunin maailmaa, jota asustavat tutut klassiset hirviöt kuten illithid.
D&D mekaaniikat tarjoavatkin hyvän pohjan mielenkiintoiselle tiimi pohjaiselle roolipelille ja etenkin loitsujen puolella on paljon mahdollisuuksia taistelun suhteen. Pelin toisena vahvuutena on hahmojen välinen jutustelu, minkä takia peliä ei kannata pelata kuudella itse tehdyllä hahmolla, koska silloin missaa paljon pelin charmista (Mahdollisuus on kuitenkin olemassa moninpeli valikon kautta)
Grafiikat voivat tietenkin jakaa mielipiteitä, mutta itse pidän näitä infinity engine pelejä edelleen kauniina ja toivoisin, että sitä uskallettaisiin edelleenkin käyttää. Elämmehän kuitenkin edelleen retrobuumia.
Eipä minulla oikeastaan tästä hienompaa sanottavaa ole. Ihan ansaitusti klassikko leimansa saanut.
5
Platinum games on nykyään arvostettu hack and slash pelien osalta, mutta henkilökohtaisesti olen kyllä sitä mieltä, että ensimmäisen Bayonettan ohjannut Hideki Kamiya on ainoa, joka siellä on timanttisen pelin osannut takoa. Bayonetta Kakkonen (Yusuke Hashimoto) on kyllä ihan passeli, mutta itselle se jäi selvästi ensimmäisen Bayonettan varjoon, joka on yksi genrensä parhaimmista peleistä. Tyyliä oikein pursuaa ja mätkiminen on erittäin sulavaa ja nopeaa. Vaikeutasokin pysyy juuri sillä hyvällä tasolla, eli peli ei ole helppo, mutta ei myöskään aiheuta rikkoutuneita ohjaimia ja motivaatio pelata paremmin pysyy. Peli myöskään ei turhaan kurita vaan mukana on parannus esineitä ja jne. joita voi halutessaan grindata aikaisempia kenttiä uudelleen pelaamalla.
Vika pomo toki taisi olla aika surkea ja QTE jutut välivideoissa ei ole ihan onnistunut juttu, mutta muuten papukaijamerkki suoritus.
Vika pomo toki taisi olla aika surkea ja QTE jutut välivideoissa ei ole ihan onnistunut juttu, mutta muuten papukaijamerkki suoritus.
7
D2 on edelleen genrensä kuningas, mitä tulee yleiseen pelattavuuteen, mutta harmillisesti peliä vaivaa sisällön vähyys tai tavallaan enemmänkin se miten pelin moninpeli, niin vahvasti menee pelkäksi pelin läpi juoksemiseen tunnissa tai kahdessa ja tietyn kahden pomon grindaamiseksi. Pelissähän siis periaatteessa olisi ihan kohtuullisesti alueita missä juoksennella, mutta koska pelit ovat suorittamista niin miksi pelata tehottomalla tavalla?
Tämä suorittamalla pelaaminen on siinä mielessä myöskin harmillista, että 99% pelaajista ei huomaa, että pelin NPC hahmoilla on itseasiassa ihan kohtuullisesti mielenkiintoista sanottavaa maailmasta ja listittävistä pomoista.
Itselle pelin suurimmista vahvuuksista ei olekaan se expaaminen ja lootin kerääminen vaan se tunnelma.Tämä oli vielä sitä aikaa, kun Diabloissa nimenomaan oli se goottilaisen kauhun meininki ja sitä kaihoisaa alakuloisuutta, joka niin kauniisti musikaalisesti kuuluu.
Tämän takia Diablo kolmonen oli itselleni massiivinen pettymys, koska se omasta mielestäni on niin täysin sitä vastaan, mikä teki alkuperäisestä kahdesta erityisiä. Todella harmillista, että emme koskaan nähneet sitä oikea kolmatta osaa pelille, koska alkuperäinen Diablo tiimi heivattiin pelolle, koska markkinointi tiesi mitä kansa oikeasti halusi ja oikeassahan he tietenkin olivat, jos asiaa myyntilukujen perusteella katsoo. Turha siinä on minun kaltaiseni nörtin ulista.
Tämä suorittamalla pelaaminen on siinä mielessä myöskin harmillista, että 99% pelaajista ei huomaa, että pelin NPC hahmoilla on itseasiassa ihan kohtuullisesti mielenkiintoista sanottavaa maailmasta ja listittävistä pomoista.
Itselle pelin suurimmista vahvuuksista ei olekaan se expaaminen ja lootin kerääminen vaan se tunnelma.Tämä oli vielä sitä aikaa, kun Diabloissa nimenomaan oli se goottilaisen kauhun meininki ja sitä kaihoisaa alakuloisuutta, joka niin kauniisti musikaalisesti kuuluu.
Tämän takia Diablo kolmonen oli itselleni massiivinen pettymys, koska se omasta mielestäni on niin täysin sitä vastaan, mikä teki alkuperäisestä kahdesta erityisiä. Todella harmillista, että emme koskaan nähneet sitä oikea kolmatta osaa pelille, koska alkuperäinen Diablo tiimi heivattiin pelolle, koska markkinointi tiesi mitä kansa oikeasti halusi ja oikeassahan he tietenkin olivat, jos asiaa myyntilukujen perusteella katsoo. Turha siinä on minun kaltaiseni nörtin ulista.
8
WC3 on erittäin hyvä RTS peli mitä tulee siihen itse rakenteluun ja se edelleen toimii muottina RTS peleille, mutta itse rakastin pelissä eniten sen tarinaa ja lorea. Ensimmäistä Starcraftia en ole koskaan pelannut joten en osaa sanoa oliko se ensimmäinen RTS peli, joka tarjosi oikeasti hyvän tarinan, mutta uskoisin että joka tapauksessa Warcraft kolmosessa otettiin isoja harppauksia tarinankerronnassa.
Tuskin Warcraft 3 myöskään oli ensimmäinen fantasia teos, jossa örkit ovat muuta kuin verenhimoisia hirviöitä, mutta eiköhän Warcraft 3 ansaitsi kuitenkin pisteet myös siitä miten se ravistaa perinteisiä fantasia asetelmia.
Minusta pelin tarina on edelleen hyvä ja sen lukuisat hahmot eivät ole vain mitään tusinatavaraa vain heidän kohtalonsa oikeasti kiinnosti. En tiedä teistä muista Warcraft kolmosta pelanneista, mutta itselle tulee vieläkin tippa linssiin siitä örkki kampanjan lopetus videosta . Tietenkin Blizzard vetäisi kaiken tämänkin sarjan kohdalla vessanpytystä alas niiden myöhempien Wowi lisärien myötä, mutta tämä on se maailma, jossa elämme ja mitä sille mahtaa? Vanhoilla päivillä on saavutettu jo riittävät kyynisyys tasot, ettei näiden asioiden takia jaksa suuttua.
Tuskin Warcraft 3 myöskään oli ensimmäinen fantasia teos, jossa örkit ovat muuta kuin verenhimoisia hirviöitä, mutta eiköhän Warcraft 3 ansaitsi kuitenkin pisteet myös siitä miten se ravistaa perinteisiä fantasia asetelmia.
Minusta pelin tarina on edelleen hyvä ja sen lukuisat hahmot eivät ole vain mitään tusinatavaraa vain heidän kohtalonsa oikeasti kiinnosti. En tiedä teistä muista Warcraft kolmosta pelanneista, mutta itselle tulee vieläkin tippa linssiin siitä örkki kampanjan lopetus videosta . Tietenkin Blizzard vetäisi kaiken tämänkin sarjan kohdalla vessanpytystä alas niiden myöhempien Wowi lisärien myötä, mutta tämä on se maailma, jossa elämme ja mitä sille mahtaa? Vanhoilla päivillä on saavutettu jo riittävät kyynisyys tasot, ettei näiden asioiden takia jaksa suuttua.
10
AOE2 on vielä tänäkin päivänä suosittu ja ihan syystä. Yleensähän RTS peleissä oman tukikohdan puolustamiseksi voi asentaa vain torneja ja tukikohdat ovat aika lailla avoimia, mutta AOE2:ssa muurit ovat isossa osassa ja tuovat oman kivan lisänsä RTS kaavaan sekä hyökkääjän, että puolustajan osalta. Oman makunsa tuovat myös laajat kartat, jotka haastavat pelaajan jakamaan resurssejaan resurssien saamiseksi ja pitämiseksi. Olen vuosien aikana peliä enimmäkseen yksin botteja vastaan, mutta onneksi sain yläasteelta myös hyviä muistoja moninpelin osalta, kun ATK tunnin lopuksi pistettiin matsia pystyyn. Peli onkin parhaimmillaan silloin kuin useampi komentaja koordinoi yhdessä vihollisten päänmenoksi, mutta kyllä sitä on hauska pelata myös bottien kanssa.
11
Voi sinua lapsipoloa, jos vuonna 1999 pelasit Quakea etkä UT:ta nimittäin lapsuutesi on siinä tapauksessa täytynyt olla kurja ja ankea.
Niille jotka eivä tiedä niin Unreal Tournament oli se Epic gamesin ykkös juttu ennen jonnejen fartnitea ja ensimmäinen ihan kunnolla moninpeli räiskiminen painottuva peli Quake 3 ohella (*nauraa)
Mukana oli monipuolinen kattaus erilaisia pelimuotoja ja kenttiä, eikä yksin peliäkään oltu kuitenkaan ihan täysin unohdettu, vaikka se vasta UT 2004 myötä sai hauskemman muodon laittamalla pelaajan tiimi manageriksi sen sijaan, että mennään vain päättömästi matsista matsiin. Pelin asevalikoima on kiva ja persoonallinen ja kaikissa aseissa on kaksi erilaista ampumistapaa. Parhaiten mieleen on jäänyt flakker, joka tavallaan haulikon ja kranaatinheittimen yhdistelmä.
Vaikka sarja hyvän aikaan porskutti niin valitettavasti kuitenkin Epic käytännössä hautasi sarjan Unreal Tournament kolmosen nimeä kantavalla pökäleellä . Seitsemännen konsoli polven aikana pelit alkoivat mennä enemmän konsolien ehdoilla ja aikakauden räiskintöjä leimaa tylsyys ja harmaus ja UT3 ei ole tässä poikkeus. En tiedä jaksoiko kukaan sarjan viimeistä osaa pelata, mutta itse demon jälkeen palasin heti aikaisemman osan eli UT2004 pariin. Epicciä tosiaan ei ala itsensä kanssa hirveästi kilpailemaan, joten uutta Unrealia tuskin on missään muodossa tiedossa lähi vuosiin ja se on sääli se.
Vaikka markkinat eivät lisää moninpeliräiskinöjä sinällään kaipaa niin UT kummiskin sen verran persoonallisempi kuitenkin oli, että sen mielellään näkisi palaavan.
Niille jotka eivä tiedä niin Unreal Tournament oli se Epic gamesin ykkös juttu ennen jonnejen fartnitea ja ensimmäinen ihan kunnolla moninpeli räiskiminen painottuva peli Quake 3 ohella (*nauraa)
Mukana oli monipuolinen kattaus erilaisia pelimuotoja ja kenttiä, eikä yksin peliäkään oltu kuitenkaan ihan täysin unohdettu, vaikka se vasta UT 2004 myötä sai hauskemman muodon laittamalla pelaajan tiimi manageriksi sen sijaan, että mennään vain päättömästi matsista matsiin. Pelin asevalikoima on kiva ja persoonallinen ja kaikissa aseissa on kaksi erilaista ampumistapaa. Parhaiten mieleen on jäänyt flakker, joka tavallaan haulikon ja kranaatinheittimen yhdistelmä.
Vaikka sarja hyvän aikaan porskutti niin valitettavasti kuitenkin Epic käytännössä hautasi sarjan Unreal Tournament kolmosen nimeä kantavalla pökäleellä . Seitsemännen konsoli polven aikana pelit alkoivat mennä enemmän konsolien ehdoilla ja aikakauden räiskintöjä leimaa tylsyys ja harmaus ja UT3 ei ole tässä poikkeus. En tiedä jaksoiko kukaan sarjan viimeistä osaa pelata, mutta itse demon jälkeen palasin heti aikaisemman osan eli UT2004 pariin. Epicciä tosiaan ei ala itsensä kanssa hirveästi kilpailemaan, joten uutta Unrealia tuskin on missään muodossa tiedossa lähi vuosiin ja se on sääli se.
Vaikka markkinat eivät lisää moninpeliräiskinöjä sinällään kaipaa niin UT kummiskin sen verran persoonallisempi kuitenkin oli, että sen mielellään näkisi palaavan.
13
Silloin kun visuaali novelli on kaikkein puhtaimmillaan ilman minkäänlaista inputtia pelaajat toimesta (toki klikataan hiirtä tai painetaan nappia), niin onko silloin kyse enää pelistä? Itse sanoisin, että ei, mutta koska Narcissu on itkutarinoitten kärkiluokkaa ja henkilökohtainen lempparini niistä vähäisistä visuaali novelleista mitä olen saanut aikaiseksi pelattua, niin päätin nyt sisällyttää sen tällä listalla. Narcissu kertoo tarinan kahdesta terminaalisesti syöpää sairastavasta toisiaan tuntemattomasta nuoresta, jotka päätyvät pakenemaan osastoltaan viimeiselle retkelle. En halua spoilata tarinasta mitään, mutta iskuja ei säästellä ja mistään lässyn, lässyn wishy washy teoksesta ei todellakaan ole kyse vaan vaikeita aiheita käsitellään niiden vaatimalla painolla. Haluaisin sanoa enemmän tarinan sisällöstä, mutta parempi on, että jokainen itse muodostaa omat mielipiteensä teoksen sisällöstä. Narcissus kuitenkin on kestoltaan vain jonkun kaksi tuntia ja ei maksa paljoa, joten paljoa ei menetä, jos sille tilaisuuden antaa.
Sanon lopuksi vain sen, että pelasin tämän vuosia ja vuosia sitten ja silti kyyneleet nousivat silmiin tätä kirjoittaessa. Voiko parempaa suositusta antaa?
Sanon lopuksi vain sen, että pelasin tämän vuosia ja vuosia sitten ja silti kyyneleet nousivat silmiin tätä kirjoittaessa. Voiko parempaa suositusta antaa?
14
Disgaea on ollut Nippon Ichi Softwaren (NIS) lippulaiva sarja jo vuodesta 2003 asti, ja onneksi sarja vieläkin vaa porskuttaa, vaikka joillakin alustoilla se on viimeaikoina floppaillut. Niille jotka eivät tiedä, niin Disgaea on hyvin huumoripainotteinen tactic rpg sekoilu, jossa johdetaan 10 yksikön kokoisia tiimiä grid pohjaisella taistelukentillä. Yksiköt vaihtelevat geneerisistä maagien kaltaisista hahmoluokista moniin hirviöihin ja uniikkeihin tarinan mukana tuleviin hahmoihin. Mistään perus tactic RPG:stä ei ole kuitenkaan kyse, koska Disgaeassa on paljon erilaisia ja erikoisia mekaniikoita, jotka saavat sen erottumaan muista vastaavista melkoisesti. Syvyyttä riittää ja ehkä vähän turhankin paljon, koska pelin postgame grindi on kyllä sitten jotain niin hullua, että en ole yhdestäkään näistä sarjan peleistä nähnyt läheskään kaikkea loppu sisältöä. Erilaisia grindattavia juttuja riittää ja näistä voisi mainita item/character worldin eli sellaisen random generoitu dungeon putken, jossa parannetaan esineiden statseja ja avataan hahmoille kykyjä. Tämä puoli pelistä on itselle ollut jo alusta asti sellainen inhokki, jota on kuitenkin pakko kahlata läpi paljon, jos haluaa pärjätä.
Itselle pelin vahvuus on enemmän siellä tarina puolella ja Nippon Ichin kirjoittajat osaavat hyvin balansoida peliensä draaman ja huumorin ja näitä molempia puoli heidän sarjoissaan riittää. Sarjan värikkäät hahmot ovat hyvin muistettavia ja tätäkin kirjoittaessa pystyin kuulemaan Laharlin (Disgae 1 MC) klassisen naurun päässäni. Ykkönen on tarinaltaan paras, mutta pelillisesti vanhentunut, joten jos jostain kannattaa aloittaa niin nelosesta, joka on sarjan laadullisesti tasapainoisin teos. Harmillisena päivityksenä tähän tekstiin tosin joudun lisätä, että sarjan kuudennessa osassa on lisätty mahdollisuus automatisoida taistelut täysin ja tämä on johtanut tilanteeseen, jossa peliä ei enää varsinaisesti “kannata pelata” itse. Kuutosessa muutenkin tehdään monia ratkaisuja, jotka helpottavat grindausta eli en oikein ymmärrä, että miksi näin pitkälle mentiin. Kuutonen tuntuikin enemmän joltain managerointi peliltä ja seiska ilmeisesti tulee jatkamaan tällä samalla linjalla.
Itselle pelin vahvuus on enemmän siellä tarina puolella ja Nippon Ichin kirjoittajat osaavat hyvin balansoida peliensä draaman ja huumorin ja näitä molempia puoli heidän sarjoissaan riittää. Sarjan värikkäät hahmot ovat hyvin muistettavia ja tätäkin kirjoittaessa pystyin kuulemaan Laharlin (Disgae 1 MC) klassisen naurun päässäni. Ykkönen on tarinaltaan paras, mutta pelillisesti vanhentunut, joten jos jostain kannattaa aloittaa niin nelosesta, joka on sarjan laadullisesti tasapainoisin teos. Harmillisena päivityksenä tähän tekstiin tosin joudun lisätä, että sarjan kuudennessa osassa on lisätty mahdollisuus automatisoida taistelut täysin ja tämä on johtanut tilanteeseen, jossa peliä ei enää varsinaisesti “kannata pelata” itse. Kuutosessa muutenkin tehdään monia ratkaisuja, jotka helpottavat grindausta eli en oikein ymmärrä, että miksi näin pitkälle mentiin. Kuutonen tuntuikin enemmän joltain managerointi peliltä ja seiska ilmeisesti tulee jatkamaan tällä samalla linjalla.
15
Hotel Dusk on pienimuotoinen old school point and click tyylinen mysteeripeli, joka hyödyntää kivasti DS:n eri ominaisuuksia niin puzzleissa kuin yleisesti. Pelin suurimpana vetovoimana on kuitenkin sen tarina ja mielenkiintoinen ja pidettävä joukko erilaisia persoonia, jotka majailevat pelin nimen mukaisessa hotellissa. Hotellissa sitten ratkotaan erilaisia mysteerejä ja kohdataan “ässä” etsivämme Kyle Hydenin haamuja menneisyydestä. Mistään maailmaa järisyttävästä mysteeristä ei siis ole kyse vaan enemminkin pienimuotoisesta ja intiimimmästä tarinasta. Pelissä on myös tosi persoonallinen taidetyyli ja kaunista musiikkiakin. Erittäin tunnelmallinen peli, mutta harmi että jatko-osa ei yltänyt samalle tasolle. Suosittelen kuitenkin tsekkaamaan samalta firmalta myöskin toisen DS mysteeripelin eli Another Code/Trace Memoryn. Sekään ei paina samassa liigassa kuin Hotel Dusk, mutta on kokemisen arvoinen kuitenkin ja pituudella sitä ei ole pilattu (läpäisee muutamassa tunnissa)
16
Jippi a jai jipi yee, jippi, ai, ai yee.
Tämä erinomainen Lucasartsin doom tyylinen FPS jäi ehkä harmillisesti muiden miljoonan vastaavan jalkoihin, mutta on se onneksi saanut ehkä vähän nostetta gog julkaisun myötä. Nostoina tästä pelistä on hyvä tehdä kaksi asiaa, joista ensimmäinen on pelin luvattoman hyvä soundtrack, jonka olisi todellakin voinut uskoa Morriconen itse säveltäneen, koska dollaritrilogian tyyli on niin vahvasti pelissä läsnä. Toinen asia on pelin kauniit animoidut välivideot, jotka ovat edelleen persoonallisia ja miellyttävää katsottavaa. Pelin juonihan ei sinällään ole kummoinen, koska kyse on kuitenkin kostosta ja kaapatun tyttären palauttamisesta, mutta hahmoista löytyy kuitenkin vivahteita, joita ainakin itsen arvostan. Vähälläkin ruutuajalla on onnistuttu saamaan kuitenkin yllättävän paljon aikaan.
Tietyt asiat näissä vanhoissa “doom klooneissa” eivät ehkä ole ihan parhaiten vanhentuneet, mutta jos osaa vähän antaa anteeksi niin ehkä sieltä erämaan hiekasta kultaharkko paljastuu.
Tämä erinomainen Lucasartsin doom tyylinen FPS jäi ehkä harmillisesti muiden miljoonan vastaavan jalkoihin, mutta on se onneksi saanut ehkä vähän nostetta gog julkaisun myötä. Nostoina tästä pelistä on hyvä tehdä kaksi asiaa, joista ensimmäinen on pelin luvattoman hyvä soundtrack, jonka olisi todellakin voinut uskoa Morriconen itse säveltäneen, koska dollaritrilogian tyyli on niin vahvasti pelissä läsnä. Toinen asia on pelin kauniit animoidut välivideot, jotka ovat edelleen persoonallisia ja miellyttävää katsottavaa. Pelin juonihan ei sinällään ole kummoinen, koska kyse on kuitenkin kostosta ja kaapatun tyttären palauttamisesta, mutta hahmoista löytyy kuitenkin vivahteita, joita ainakin itsen arvostan. Vähälläkin ruutuajalla on onnistuttu saamaan kuitenkin yllättävän paljon aikaan.
Tietyt asiat näissä vanhoissa “doom klooneissa” eivät ehkä ole ihan parhaiten vanhentuneet, mutta jos osaa vähän antaa anteeksi niin ehkä sieltä erämaan hiekasta kultaharkko paljastuu.
17
Hater's gonna hate, mutta kaikista souls peleistä tämä on oma henkilökohtainen lempparini. Ehkä maailmaa ei ole niin timanttisesti rakennettu ja joitain paikkoja olisi voinut viilata enemmän, mutta itselle tämä on kaikkein tasalaatuisin pelikokemus sarjan peleistä. Jokaisessa osassa on omat vikansa ja vaikka jotkut mieli harhaiset kuvittelevat, että Dark Souls ykkönen on täydellinen peli, ja näin ei todellakaan ole. Dark Souls kakkosessa tarina on omasta mielestäni mielenkiintoisempi ja uusi ohjaaja onnistui ujuttamaan useita pieniä hyviä muutoksia, joista sitten osan tietenkin Miyazaki meni heti kolmannen osan kohdalla poistamaan (esim. kyky pisteiden uudelleen sijoittamista piti vesittää) Isoin kakkosesta ulisemisesta tuntuu vain ihan puhtaalta burgerisoinnilta eli “eri ohjaaja, joten tätä pitää vihata” tyyppiseltä ulinalta (sorry to break it to you) Onneksi kuitenkin viime vuosina kakkonen on otettu uudelleen tarkasteluun ja monet ovat vihdoin onnistuneet näkemään sen vahvuudet.
Itselle Dark Souls kakkonen on Eldeninkin jälkeen ykkönen.
Itselle Dark Souls kakkonen on Eldeninkin jälkeen ykkönen.
18
Markkinoinnin kannalta isoin juttu SOF kohdalla oli sen väkivaltaisuus ja kieltämättä se on nautinnollista räjäyttää neonatsi paskan käsi haulikolla tai vetäistä veitsellä vatsa auki, mutta SOF ei nojaa pelkkään goreen vaan se on muutenkin erinomainen FPS klassikko. Toki kenttiin kuuluu perinteinen viemäripaska, mutta mukana on liikkuvaa junaa ja vierailua Irakissa jne. (Saddam Husseinilla on cameo pelissä) Asevalikoimakin on pelissä hyvä ja niillä paukuttelu on tyydyttävää, mikä on erittäin tärkeä juttu, joka jostain käsittämättömästä syystä usein laiminlyödään FPS peleissä. Tämä on juuri yksi niistä asioista mikä tekee CODIT ynnä muut super tylsäksi, koska aseet tuntuvat ja kuulostavat hernepyssyiltä. Kuka oikeasti haluaa mitään realistisia ase ääniä peliin, jos se realismi vaan tekee aseilla ampumisesta tylsempää? Kyllä pyssyistä kunnon pauke pitää päästä.
20
Vice City on ehkä paras GTA miljööltään, mutta pelinä San Andreas oli itselle sarjan huippu kohta. San Andreas oli ensimmäinen GTA, joka laajentui kaupunkien ulkopuolelle ja mukana onkin jylhää vuoristoseutua ja paahtavaa aavikkoa tuomassa vaihtelua city elämään. Tämän ansiosta ensimmäistä kertaa päästiin vihdoin myös lentämään lentokoneilla, joka oli aikaisemmin mahdollista vain taitavimmille pelaajille GTA3:ssa (DODO GTA3 wiki) Mukaan tuotiin myös jotain RPG mekaniikoita, jotka olivat kuitenkin melko turhahkoja. Afroamerikkalaisista päähahmostakin kun on kyse niin tietenkin pelissä myös käydään aluesotaa ja alueita vallataan ja puolustetaan välillä (tämäkin taisi olla aika turha lisäys)
Tarina ja hahmot tosiaan olivat ehkä parempia Vice Cityssa, mutta Sand Andreas oli kuitenkin monipuolisempi ja viihteellisempi pakkaus. Omasta mielestäni on harmillista, että GTA sarjaa vedettiin San Andreasin jälkeen “realistisempaan” suuntaan ja GTA pelit eivät ole olleet kovin hauskoja sen jälkeen.
But we still have Los Santos..ei kun actually we don’t. Remasterin tulemisen myötä vanhemmat PC versiot vedettiin pois kauppapaikoista. Sitähän voisi luulla, että yksi pelialan rikkaimmista yrityksistä osaisi ehostaa vanhat pelinsä nykypäivään laadukkaasti, mutta paskan vitut. Mitä enemmän rahaa on niin sitä enemmän siitä pidetään kiinni ja remasterit ulkoistetaan jollekin 5 pennin tiimille. (insert metacritic kuva)
Tarina ja hahmot tosiaan olivat ehkä parempia Vice Cityssa, mutta Sand Andreas oli kuitenkin monipuolisempi ja viihteellisempi pakkaus. Omasta mielestäni on harmillista, että GTA sarjaa vedettiin San Andreasin jälkeen “realistisempaan” suuntaan ja GTA pelit eivät ole olleet kovin hauskoja sen jälkeen.
But we still have Los Santos..ei kun actually we don’t. Remasterin tulemisen myötä vanhemmat PC versiot vedettiin pois kauppapaikoista. Sitähän voisi luulla, että yksi pelialan rikkaimmista yrityksistä osaisi ehostaa vanhat pelinsä nykypäivään laadukkaasti, mutta paskan vitut. Mitä enemmän rahaa on niin sitä enemmän siitä pidetään kiinni ja remasterit ulkoistetaan jollekin 5 pennin tiimille. (insert metacritic kuva)
21
Shiren DS on vanhan SNES rogue/mystery dungeon klassikon päivitetty porttaus, joka sisältää joitakin muutoksia ja lisäyksiä kuten uusia luolastoja. Jos et tiedä millaisia pelejä mystery dungeonit ovat nii ei hätää, koska olen täällä sinua varten avaamassa konseptia.
Mystery Dungeonit ovat luolasto seikkailuja, joissa luolastot ovat nimensä mukaisesti mysteerejä eli pitkälti randomisti generoituja. MD peleissä mekaniikat ovat pitkälti yleensä samoja, mutta jotkut niistä ovat armollisimpia kuin toiset ja esim. antavat pelaajan säilyttää kuollessa sekä varusteensa, että hahmon kehityksen (tai jommankumman) Shiren on klassisempi tapaus ja hahmon levelit säilyvät vain nykyisen luolasto juoksun ajan ja kuolema johtaa tavaroiden tuhoutumiseen. Tämä tosiaan tarkoittaa sitä, että se miekka, jota olet päivitellyt kymmeniä tunteja, voi kadota bittiavaruuteen yhden virheen takia. Onneksi kuitenkin tavaroita ja rahaa yleensä pystyy säilömään väli pisteillä ja erilaisten muiden keinojen avulla, niin kuolema ei tarkoita aivan totaalista nollaamista. Toinen asia missä MD pelit voivat erota suuresti eri pelien välillä on se, että onko pelissä useampi luolasto (tai checkpointteja) vai juostaanko samaa pitempää luolaa aina pohjalta ylös. Shirenissä pää luolasto on pää luolasto ja sen haastaminen aloitetaan aina pohjalta. Pelistä löytyy esineitä, joiden avulla voi sitten kesken luolaston paeta kylään tavaroidensa kera. Tällä tavalla vahvistutaan ja onnistutaan pääsemään aina vähän pidemmälle.
Shiren DS ei vaikeustasoltaan ole (mitä tulee pää luolaan) ole mikään pallin bustaaja, mutta pelin lukuisia erilaisia esineitä joutuu voittaakseen hyödyntämään ja hikeä otsalle valuttaa viholliset, jotka voivat tyrkätä pelaajaa ja saamaan tämän heittämään päivitetyn aseensa suoraan rotkoon tai viholliset, jotka muuttavat kalliit esineesi ruohoksi.
Joitakin näistä uhkista voi minimoida lisäämällä kilpeen ja miekkaan erilaisia kykyjä sulattamalla tavaroita yhteen. Toisesta kilvestä voi esimerkiksi ottaa ominaisuuden, joka vähentää näläntunnetta (pelissä on nälkämittari) tai sitten ruostumista aiheuttavat kyvyt voi negatoida. Tilaa erilaisille kyvyille on kuitenkin rajatusti, joten kaikkea ei voi saada. Sulatuksen ominaisuutta käytetään myös aseiden statsien nostamiseen. 1+ miekan sulattaminen 1+ miekan kanssa johtaa tietenkin 2+ miekkaan.
Tietenkin lopuksi tärkeää on mainita, että mystery dungeon pelit ovat grid pohjaisia ja viholliset liikkuvat samaan aikaan kuin pelaajakin eli mistään reaaliaika toiminnasta tai ihan perinteisestä vuoropohjaisuudesta ei ole kyse, mutta liikkeitä saa miettiä rauhassa.
Karu on siis vaeltavan roninin tie, mutta maailma on riisipallosi.
Mystery Dungeonit ovat luolasto seikkailuja, joissa luolastot ovat nimensä mukaisesti mysteerejä eli pitkälti randomisti generoituja. MD peleissä mekaniikat ovat pitkälti yleensä samoja, mutta jotkut niistä ovat armollisimpia kuin toiset ja esim. antavat pelaajan säilyttää kuollessa sekä varusteensa, että hahmon kehityksen (tai jommankumman) Shiren on klassisempi tapaus ja hahmon levelit säilyvät vain nykyisen luolasto juoksun ajan ja kuolema johtaa tavaroiden tuhoutumiseen. Tämä tosiaan tarkoittaa sitä, että se miekka, jota olet päivitellyt kymmeniä tunteja, voi kadota bittiavaruuteen yhden virheen takia. Onneksi kuitenkin tavaroita ja rahaa yleensä pystyy säilömään väli pisteillä ja erilaisten muiden keinojen avulla, niin kuolema ei tarkoita aivan totaalista nollaamista. Toinen asia missä MD pelit voivat erota suuresti eri pelien välillä on se, että onko pelissä useampi luolasto (tai checkpointteja) vai juostaanko samaa pitempää luolaa aina pohjalta ylös. Shirenissä pää luolasto on pää luolasto ja sen haastaminen aloitetaan aina pohjalta. Pelistä löytyy esineitä, joiden avulla voi sitten kesken luolaston paeta kylään tavaroidensa kera. Tällä tavalla vahvistutaan ja onnistutaan pääsemään aina vähän pidemmälle.
Shiren DS ei vaikeustasoltaan ole (mitä tulee pää luolaan) ole mikään pallin bustaaja, mutta pelin lukuisia erilaisia esineitä joutuu voittaakseen hyödyntämään ja hikeä otsalle valuttaa viholliset, jotka voivat tyrkätä pelaajaa ja saamaan tämän heittämään päivitetyn aseensa suoraan rotkoon tai viholliset, jotka muuttavat kalliit esineesi ruohoksi.
Joitakin näistä uhkista voi minimoida lisäämällä kilpeen ja miekkaan erilaisia kykyjä sulattamalla tavaroita yhteen. Toisesta kilvestä voi esimerkiksi ottaa ominaisuuden, joka vähentää näläntunnetta (pelissä on nälkämittari) tai sitten ruostumista aiheuttavat kyvyt voi negatoida. Tilaa erilaisille kyvyille on kuitenkin rajatusti, joten kaikkea ei voi saada. Sulatuksen ominaisuutta käytetään myös aseiden statsien nostamiseen. 1+ miekan sulattaminen 1+ miekan kanssa johtaa tietenkin 2+ miekkaan.
Tietenkin lopuksi tärkeää on mainita, että mystery dungeon pelit ovat grid pohjaisia ja viholliset liikkuvat samaan aikaan kuin pelaajakin eli mistään reaaliaika toiminnasta tai ihan perinteisestä vuoropohjaisuudesta ei ole kyse, mutta liikkeitä saa miettiä rauhassa.
Karu on siis vaeltavan roninin tie, mutta maailma on riisipallosi.
22
Ni No Kuni lässähtää loppua kohden ja postgame sisältöä pelatessa opin jopa vihaamaan peliä sen vikojen vuoksi, mutta jälkikäteen kuitenkin voin todeta, että seikkailumieli oli kummiskin suurimman osan pelistä kohdallaan. Voi olla kuitenkin ihan suositeltavaa lopettaa pelaaminen varsinaisen päätarinan loppumisen jälkeen ja siirtyä youtuben puolelle tarkistamaan ne viimeiset välivideot. Postgame sisältö on muutenkin puuduttavaa ja tylsää, joten kannattaa lopettaa, kun on vielä voitolla.
Kuten peliä pelanneet tietävät, niin pelin suurin kompastuskivi on kuitenkin tiimiläisten tekoäly. Pelissä ei saa Persoona 3:n tyylin ohjata muuta kuin päähahmoa ja tämän minioneja ja kaksi muuta kaverusta ovat tekoälyn ohjaamia. Tämähän ei välttämättä muuten olisi ongelma, mutta kun kyseessä on yksi surkeimmista tekoälyistä mitä olen nähnyt, niin etekin postgamessa typerä tekoäly saa repimään hiuksia päästä.
Muutenhan peli on todella näyttävä ja kiva perinteinen fantasiaseikkailu. Peliä tehtiin yhteistyössä Ghiblin kanssa ja visuaalinen ilme onkin Ghiblimäinen ja Ghibli animoi peliin jopa muutaman välivideonkin. Harmillisesti näitä välivideoita on alkusysäyksen jälkeen vain vähän, mutta Ghiblin luotto muusikko Joe Hisaishin hienoa musiikkia sentään kuullaan läpi koko pelin
Pelille tuli vuosia myöhemmin jatkoa, mutta kyse on melko ilottomasta tekeleestä ja en sitä suosittele pelaamaan.
Kuten peliä pelanneet tietävät, niin pelin suurin kompastuskivi on kuitenkin tiimiläisten tekoäly. Pelissä ei saa Persoona 3:n tyylin ohjata muuta kuin päähahmoa ja tämän minioneja ja kaksi muuta kaverusta ovat tekoälyn ohjaamia. Tämähän ei välttämättä muuten olisi ongelma, mutta kun kyseessä on yksi surkeimmista tekoälyistä mitä olen nähnyt, niin etekin postgamessa typerä tekoäly saa repimään hiuksia päästä.
Muutenhan peli on todella näyttävä ja kiva perinteinen fantasiaseikkailu. Peliä tehtiin yhteistyössä Ghiblin kanssa ja visuaalinen ilme onkin Ghiblimäinen ja Ghibli animoi peliin jopa muutaman välivideonkin. Harmillisesti näitä välivideoita on alkusysäyksen jälkeen vain vähän, mutta Ghiblin luotto muusikko Joe Hisaishin hienoa musiikkia sentään kuullaan läpi koko pelin
Pelille tuli vuosia myöhemmin jatkoa, mutta kyse on melko ilottomasta tekeleestä ja en sitä suosittele pelaamaan.
23
24
Tämäkään peli ei kauheasti hurrausta herätä pelillisillä ansioillaan vaan tarina ja hahmot on se mikä sai rakastumaan tähän peliin. Ihan mukavaa beat em up tyylistä mättöä Odin Sphere kyllä muuten ehkä olisi, mutta kun samoja kenttiä valitettavasti joutuu pelaamaan sen miljoona kertaa, niin hommaa menee sen takia puuduttavaksi. Etenkin yksi pelin kentistä on sellainen, joka saa huokaisemaan syvään, joka kerta kun sen joutuu pelaamaan uudelleen (ne faking neitsyeet)
Tarina kuitenkin tosiaan iskee sen verran tunteisiin, että annan kyllä pelille paljon anteeksi. Haikeus ja melankolia ovat sellainen asia josta pidän ja Odin Spheressä tunnelmaa tällä saralla riittää. Toinen asia missä kirjoittamisen puolella on onnistuttu hyvin, on antamalla hahmoille useampia puolia, eikä peli asetu mihinkään yksinkertaiseen “tämä tyyppi on pahis” tyyppiseen kaavaan vaan hahmoja voi sympatisoida. Kyllä näillä ansioilla uskallan jo Odin Spherea suositella. Pelihän myöskin näyttää ihan pirun nätiltä, mutta se nyt on given, kun kyseessä on Vanillawaren teoksesta.
Tarina kuitenkin tosiaan iskee sen verran tunteisiin, että annan kyllä pelille paljon anteeksi. Haikeus ja melankolia ovat sellainen asia josta pidän ja Odin Spheressä tunnelmaa tällä saralla riittää. Toinen asia missä kirjoittamisen puolella on onnistuttu hyvin, on antamalla hahmoille useampia puolia, eikä peli asetu mihinkään yksinkertaiseen “tämä tyyppi on pahis” tyyppiseen kaavaan vaan hahmoja voi sympatisoida. Kyllä näillä ansioilla uskallan jo Odin Spherea suositella. Pelihän myöskin näyttää ihan pirun nätiltä, mutta se nyt on given, kun kyseessä on Vanillawaren teoksesta.
25
Jos Shiren The Wanderer kuulosti liian hankalalta voi mystery dungeon peleihin ottaa kosketusta kevyemmin tämän pelin kautta. Toisin kuin Shirenissä, ei Pokemon Mystery Dungeonissa turpaan otettuaan palaa ensimmäiselle levelille vaan Pokemoniesi taso pysyy aina samana ja mukana ei ole mitään varusteiden päivittämistä aiheuttamassa hämminkiä. Pelissä siis etenee jatkuvasti, mutta tavarat kuitenkin katoavat "kuollessa".
Iso ero Shireniin on myös se, että luolastoissa ei kuljeta yksin vaan pelin alussa valitaan partneri (tekoälyn ohjaama) jonka kanssa luolia kolutaan yhdessä. Pääjuonen joutuu muistaakseni pelata sen ensimmäisenen kaverin kanssa kokonaan, mutta juonen läpäistyä peli avautuu ja muita pokemoneja pääsee rekrytoimaan tiimiin. Itse juoni ei ketään säväytä, mutta hahmoilla on paljon persoonaa ja pokemonien söpöilyn seuraamisesta pitävät saavat pelistä paljon irti.
Pelin luolastot ovat rogue pelien tyypilliseen tapaan pelkistettyjä random generoituja luolastoja, mutta pelin hubi eli pokemon kylä on näyttää todella kivalta ja hahmo potretit myös.
Mystery Dungeon genren pitkäaikaisille faneille peli ei ehkä paljoa tarjoa, koska tarina tosiaan on melko helppo läpäistä. Genreen tutustuville ja pokemoneista pitäville peli on kuitenkin erinomainen ostos. Pelistä on myös kolmas versio "pokemon mystery dungeon explorers of sky" jossa on jotain ekstroja, mutta jos hintaero on suuri. niin kyllä darkness/time versiolla selviää ihan hyvin.
Iso ero Shireniin on myös se, että luolastoissa ei kuljeta yksin vaan pelin alussa valitaan partneri (tekoälyn ohjaama) jonka kanssa luolia kolutaan yhdessä. Pääjuonen joutuu muistaakseni pelata sen ensimmäisenen kaverin kanssa kokonaan, mutta juonen läpäistyä peli avautuu ja muita pokemoneja pääsee rekrytoimaan tiimiin. Itse juoni ei ketään säväytä, mutta hahmoilla on paljon persoonaa ja pokemonien söpöilyn seuraamisesta pitävät saavat pelistä paljon irti.
Pelin luolastot ovat rogue pelien tyypilliseen tapaan pelkistettyjä random generoituja luolastoja, mutta pelin hubi eli pokemon kylä on näyttää todella kivalta ja hahmo potretit myös.
Mystery Dungeon genren pitkäaikaisille faneille peli ei ehkä paljoa tarjoa, koska tarina tosiaan on melko helppo läpäistä. Genreen tutustuville ja pokemoneista pitäville peli on kuitenkin erinomainen ostos. Pelistä on myös kolmas versio "pokemon mystery dungeon explorers of sky" jossa on jotain ekstroja, mutta jos hintaero on suuri. niin kyllä darkness/time versiolla selviää ihan hyvin.
26
Nykyään jos alat puhua Divine peleistä niin ihmiset olettavat, että puhut näistä Original sin peleistä etkä sieltä mistä tämä sarja alunperin lähti liikkeelle vähän erilaisissa merkeissä. Divine Divinity ei ollut kuitenkaan mikään RTS peli sentään, mutta vuoropohjaisen taktisen RPG menon sijaan se on enemmän sitä Diablomaisempaa klik, klik klikkiä. Mikää lootti peli ei kuitenkaan ole kyseessä vaan ihan yksin pelattava seikkailu suuressa maailmassa, jossa on kaikenlaista nähtävää ja koettavaa. Kyseessä kun on Eurooppalainen peli (Belgialainen studio) niin ei mene edes 10 minuuttia, kun lentää jo eka referenssi vitsi.
Peli siis ei todellakaan ota itseään liian vakavasti, mutta saksalaistyyliset pissa ja kakka jutut on jätetty sentään pois.
Kaunistaa grafiikka, kaunista musiikkia ja paljon tehtävää ja örkkejä tapettavaksi. Ei kai tälläiseltä peliltä niin hirveän paljon muuta kaipaa?
Peli siis ei todellakaan ota itseään liian vakavasti, mutta saksalaistyyliset pissa ja kakka jutut on jätetty sentään pois.
Kaunistaa grafiikka, kaunista musiikkia ja paljon tehtävää ja örkkejä tapettavaksi. Ei kai tälläiseltä peliltä niin hirveän paljon muuta kaipaa?
27
Vaikka ensimmäinen AC iskikin oikeaan hermoon en kuitenkaan ole onnistunut pääsemään kiinni enää sarjaan sen jälkeen. Toinen osa on yleisesti niitä pidetyimpiä, mutta itselle se ei vaan maistunut toisen (muistaakseni) tapauksen jälkeen. Tuntui että pelin logiikasta alkoi olla vaikeampi saada kiinni ja sitten tutkimus vaiheetkin meni kamalaksi pikseli metsästykseksi ja viimeinen tapaus taisi olla juonenkin kannalta vaan tylsä (varmaan poltetaan roviolla tämän takia)
Vaikka hommasin kaikki loputkin DS nimikkeet niin seuraava sarjan osa mitä kakkosen jälkeen kokeilin oli kuitenkin vasta se ensimmäinen 3DS peli, mutta sen droppasin jo toisen tapauksen jälkeen, koska se oli umpitylsä (taitaa olla ihan yleinen mielipide) Sarjan kolmatta osaa vielä päädyin DS:llä kokeilemaan tämän jälkeen. mutta tässä vaiheessa T&E meno oli jo tehnyt tehtävänsä enkä siitä innostunut. Ajatus on kuitenkin jossain muodossa vielä sarjan pariin palata ja Great Ace Attorney olisi tuolla hyllyssä kyllä odottamassa.
28
Journey on niitä harvoja indie “kokemus pelejä” jotka on oikeasti hyviä. Journey on lyhyt, mutta kaunis matka, joka on parhaimmillaan silloin kuin sen onnistuu jakamaan toisen pelaajan kanssa. Pelissähän on sellainen erikoisuus, että peli yhdistää sinut salaa random pelaajan kanssa ja kommunikointi pelaajien kesken onnistuu vain hahmon eleillä ja liikkeillä. Siinä on jotain hienoa, kun sen toisen pelaajan näkee ensimmäisen kerran kaukaa dyynillä ja tämän luokse päästyä syntyy näitä spontaaneja ilon hetkiä. Harva peli synnyttää tällaisia kokemuksia ja siksi Journey on tällä listalla.
29
Star Wars peleistä puhuttaessa aina ensimmäiseksi itselleni tulee mieleen tämä vuoden 1997 klassikko, jonka pelasin läpi monta kertaa lapsena. Silloin aikanaan pelin välivideot olivat jotain aivan uskomatonta, koska ensimmäistä tai ensimmäisiä kertoja nähtiin uutta Star Wars materiaalia elokuvien ulkopuolelle (joku FMV peli taisi tulla ennen tätä) Nyt kun niitä väli videoita katsoo niin näyttelyhän niissä on, jotain aivan helvetin juustoista ja CGI:n ei voida todellakaan sanoa vanhenneen arvokkaasti, mutta aikanaan ne välivideot tosiaan olivat erittäin vakuuttavia.
Onneksi DF2:n pitäisi kuitenkin pelinä muuten olla ihan hyvin vanhentunut. DF2 pistää pelaajan hieman kyynisen palkkasotilas Kyle Katarn saappaisiin, joka kuitenkin pian pelin kuluessa löytää jedin itsestään ja sädepyssyt vaihtuvat valomiekan heilutteluun. Pelissä onneksi voi hyppiä vapaasti ensimmäisen ja kolmanne persoonan välillä, mikä tekee valomiekan heiluttelusta sulavaa puuhaa. Valomiekan ja pyssyjen lisäksi pelissä pääsee käyttämään kaikenlaisia jedi kykyjä ja jonkinlainen päivitys systeemikin näihin liittyen pelissä oli.
Ja jos muistan oikein, niin sithin kykyihin pisteiden pistäminen vaikutti siihen minkä pelin kahdesta eri lopulta sai. Toinen asia mikä vaikutti tähän oli siviilien listiminen, joten jedien kannattaa olla tarkkana sen valomiekalla hujomisen kanssa.
Peli tosiaan hyvin hyödyntää lisenssiä ja viholliset ja aseet ovat enimmäkseen tuttua tavaraa elokuvista ja mikään ei pistä pahasti silmään. Kentät ovat kaikki vissiin orginaaleja, mutta tuntuvat ihan luonnollisilta ja universumiin sopivilta eli kaikki tällä saralla on kondiksessa.
Mutta tosiaan ennen oli miehet miehiä ja Star Wars lisenssipeleihin pystyi enimmäkseen luottaa. DF2 on yksi näistä monista onnistuneista Star Wars universumia ysärillä ja 2000-luvun alussa tehdyistä lisenssi peleistä, joihin lukeutuu mm. Rogue Squadronit, DF2:n jatko-osat, Battlefrontit, Kotorit ja jne. Nykyään saadaan vain Last Orderin kaltaista kulahtanut keskinkertaisuutta.
Onneksi DF2:n pitäisi kuitenkin pelinä muuten olla ihan hyvin vanhentunut. DF2 pistää pelaajan hieman kyynisen palkkasotilas Kyle Katarn saappaisiin, joka kuitenkin pian pelin kuluessa löytää jedin itsestään ja sädepyssyt vaihtuvat valomiekan heilutteluun. Pelissä onneksi voi hyppiä vapaasti ensimmäisen ja kolmanne persoonan välillä, mikä tekee valomiekan heiluttelusta sulavaa puuhaa. Valomiekan ja pyssyjen lisäksi pelissä pääsee käyttämään kaikenlaisia jedi kykyjä ja jonkinlainen päivitys systeemikin näihin liittyen pelissä oli.
Ja jos muistan oikein, niin sithin kykyihin pisteiden pistäminen vaikutti siihen minkä pelin kahdesta eri lopulta sai. Toinen asia mikä vaikutti tähän oli siviilien listiminen, joten jedien kannattaa olla tarkkana sen valomiekalla hujomisen kanssa.
Peli tosiaan hyvin hyödyntää lisenssiä ja viholliset ja aseet ovat enimmäkseen tuttua tavaraa elokuvista ja mikään ei pistä pahasti silmään. Kentät ovat kaikki vissiin orginaaleja, mutta tuntuvat ihan luonnollisilta ja universumiin sopivilta eli kaikki tällä saralla on kondiksessa.
Mutta tosiaan ennen oli miehet miehiä ja Star Wars lisenssipeleihin pystyi enimmäkseen luottaa. DF2 on yksi näistä monista onnistuneista Star Wars universumia ysärillä ja 2000-luvun alussa tehdyistä lisenssi peleistä, joihin lukeutuu mm. Rogue Squadronit, DF2:n jatko-osat, Battlefrontit, Kotorit ja jne. Nykyään saadaan vain Last Orderin kaltaista kulahtanut keskinkertaisuutta.
31
Rise Of Nations: How i learned to love the bomb.
RON on näitä strategia pelejä missä mennään aikakaudesta toiseen eli alussa komennetaan todella alkeellisia yksiköitä ja lopussa laukaistaan ydinohjuksia. Tämä elementti pääse hyvin oikeuksiinsa RISK tyylisessä maailmanvalloitus moodissa, jossa jokainen pelaaja (en tiedä pystyykö tätä moodia pelata ihmisten kanssa) oman onnistumisen mukaan on joko muita edellä tai jäljessä valtionsa kehityksessä. On siis mahdollista, että se vihollinen hyökkää ratsu joukoilla kimppuusi ja sinä ilkeästi räkättäen pistät ydinpommeja vaan menemään. Itse taisteluthan tapahtuvat perinteisissä skirmish mapeissa ja hyökkääjä voittaessaan saa alueen maailmankartalta itselleen, ja alueet sitten rikastuttavat valtiotasi eri tavoin. Tässäpä pelin viehätys lyhykäisyydessään. Age of Empires kakkosen ja Warcarft 3 ohella Rise Of Nations on varmaan pelatuimpia RTS pelejäni.
RON on näitä strategia pelejä missä mennään aikakaudesta toiseen eli alussa komennetaan todella alkeellisia yksiköitä ja lopussa laukaistaan ydinohjuksia. Tämä elementti pääse hyvin oikeuksiinsa RISK tyylisessä maailmanvalloitus moodissa, jossa jokainen pelaaja (en tiedä pystyykö tätä moodia pelata ihmisten kanssa) oman onnistumisen mukaan on joko muita edellä tai jäljessä valtionsa kehityksessä. On siis mahdollista, että se vihollinen hyökkää ratsu joukoilla kimppuusi ja sinä ilkeästi räkättäen pistät ydinpommeja vaan menemään. Itse taisteluthan tapahtuvat perinteisissä skirmish mapeissa ja hyökkääjä voittaessaan saa alueen maailmankartalta itselleen, ja alueet sitten rikastuttavat valtiotasi eri tavoin. Tässäpä pelin viehätys lyhykäisyydessään. Age of Empires kakkosen ja Warcarft 3 ohella Rise Of Nations on varmaan pelatuimpia RTS pelejäni.
32
Hitman menee itsellä sellaisten pelien kategoriaan, jotka viihdyttävät enemmän leikittelyn kautta kuin varsinainen “tarkoitetun kokemuksen”. Hitmanissa on kyllä tarkoituskin kokeilla erilaisia metodeja kohteiden eliminoimiseksi, mutta leikittelyllä tarkoitan sellaista mielikuvitkuksen käyttöä omien hupailujen toteuttamisessa. Pelin yksi ominaisuuksista esimerkiksi on vihollisten pukujen käyttäminen ja tämä mahdollistaa hyvin omia hassuja roolileikkejä pelin sisällä. Hitmanit (suurin osa) ovat kuitenkin siis hyviä salamurhaaja pelejä muutenkin, joten niistä kyllä nauttii ilman näitä ylimääräisiä hassuttelujakin. Itselle kuitenkin olen hyvin vähän pelannut niitä siihen tyyliin, että olisin tavoitellut tehtävissä pelin versiota S rankista.
Itselle hiippailu peleissä hauskinta on yksitellen eliminoida kaikki vartijat ja siksi esim. ne aikaisemmin mainitut “paskat ninja pelit” varmaan maistuu itselleni hyvin. Yleensä kuitenkin hiiviskelyissä ei välttämättä edes oikein mahdollisteta tällaista tai sitten pelaajaa rangaistaan moisesta toiminnasta, mikä on sellainen mistä en henkilökohtaisesti pidä yhtään. Onneksi kuitenkin näissä vanhemmissa Hitmaneissa ei tehtävän lopussa annettu arvosana vaikuta yhtään mihinkään (Paitsi HD versioissa mahdollisiin saavutuksiin)
Alkuperäisen tetralogian (Blood Money päättää sarjan) peleistä kyllä pitää mainita, että ne ovat ehkä hitusen bugisia siinä mielessä, että vartijat joskus äkkäävät pelaajan ilman mitään kunnon syytä, mikä voi olla välillä vähän turhauttavaa. Onneksi kuitenkin helpoimmilla vaikeustasoilla tallennuksia saa tehtävissä tehdä kohtuullisesti, mutta vaikeimmalla tasolla muistaakseni ei saa tallentaa kertaakaan, joten tämmöinen bugailu voi johtaa isompiin turhautumisiin.
Tässä vaiheessahan sarja on kokenut uudelleen syntymisen surkean Absolutionin jälkeen ja Absolutionista ei tarvitse sanoa muuta kuin että siihen ei kannata koskea.
Uudet Hitmanit palaavat takaisin sarjan juurille, mutta sillä erotuksella, että nyt ne ovat enemmä pistepohjaisia, joka oli itselle sellainen asia, josta en yhtään pitänyt ja sen takia en niistä ole innostunut, vaikka hyvältä vaikuttavatkin. Uusissa Hitmaneissa on siis leaderboardeja ja rankkeja ja tämän tyyppisiä juttuja ja ne ehkä tuntuvat hitusen vähemmän yhtenäisiltä kokonaisuuksilta (vaikutelma)
Tarkoitus on kuitenkin ollut niitä uudelleen yrittää ja uusille pelaajillekin ne varmasti ovat oikeasti se paras tapa tutustua sarjaan. Vanhemmista suosittelen joko Hitman kakkosta tai Blood moneyta. Viimeisenä tarkennuksena vielä sellainen tiedoksi, että alkuperäis- trilogian kolmas osa eli Contracts on osittainen remake sarjan ensimmäisestä pelistä ja siksi Hitman kakkonen on tetralogian ensimmäinen osa. Contract on siis kokoelma ykkösen kenttiä toisen osan pelimoottorilla. Alkuperäinen ykkönenhän on huomattavasti kökömpi teos kuin kakkonen, joten sitä ei ehkä kannata alkaa pelailemaan.
33
Atelier sarjan kanssa tuntuu vähän surulliselta se, että E&L pelattuani mietiskelin miten tässä on potentiaalia yhdeksi uudeksi, lempi sarjaksi, mutta valitettavasti loisto oli menneisyydessä eikä tulevaisuudessa.
Atelier pelit ovat yleensä erittäin maanläheisiä ja niissä ei ennen näitä uudempia ollut keskiössä mikään animemainen maailman pelastaminen. E&L vahvuus on vahvuus tunnelmassa ja pelissä on erittäin hyvin onnistuttu luomaan sitä kuolevan maailman henkeä. Peli kuitenkaan ei ole mitään surkuttelua vain siinä sekoittuu tästä hetkestä nauttiminen, asioiden hyväksyminen ja kuitenkin myös se toivo. Atelier sarjan huumoria ja charmia tietenkään unohtamatta, joka on sellaista, mikä toimii tai ei toimi. Jos kömpelöt ja höhelöt, mutta rakastettavat päähenkilöt ei ole se juttu, niin en suosittele ainakaan näitä kahta PS3 aikakauden Atelier trilogiaa pelaamaan. Koska Atelier sarja on myöskin tunnettu alkemia systeemissä, niin mainittakoon, että tässä pelissä tavaroiden luominen on omasta mielestäni parhaimmillaan. Systeemi, jonka perusteet on helppo ymmärtää, mutta kummikin sen verran syvä, että pelin lopussakin voi vielä oppia uutta.
Atelier pelit ovat yleensä erittäin maanläheisiä ja niissä ei ennen näitä uudempia ollut keskiössä mikään animemainen maailman pelastaminen. E&L vahvuus on vahvuus tunnelmassa ja pelissä on erittäin hyvin onnistuttu luomaan sitä kuolevan maailman henkeä. Peli kuitenkaan ei ole mitään surkuttelua vain siinä sekoittuu tästä hetkestä nauttiminen, asioiden hyväksyminen ja kuitenkin myös se toivo. Atelier sarjan huumoria ja charmia tietenkään unohtamatta, joka on sellaista, mikä toimii tai ei toimi. Jos kömpelöt ja höhelöt, mutta rakastettavat päähenkilöt ei ole se juttu, niin en suosittele ainakaan näitä kahta PS3 aikakauden Atelier trilogiaa pelaamaan. Koska Atelier sarja on myöskin tunnettu alkemia systeemissä, niin mainittakoon, että tässä pelissä tavaroiden luominen on omasta mielestäni parhaimmillaan. Systeemi, jonka perusteet on helppo ymmärtää, mutta kummikin sen verran syvä, että pelin lopussakin voi vielä oppia uutta.
34
Jos E&L:ssä oli vähän mietiskelevämpää otetta (myöhemmin listalla) niin Rorona on sitten vastapainona täyttä elämää. Rorona on tosissaan sitä slice of lifea pelin muodossa, joten jos pelissä pitää olla joku isompi juoni, niin kannattaa suunnata muualle.
Tarina ja peli pyörii kuukautisten tavoitteiden ympärillä, jotka Roronan täytyy suorittaa saadakseen pitää alkemia pajansa lisenssin. Pelissä siis aikaa on rajallisesti, koska moni asia saa kellon tikittämään, mutta ei todellakaan kannata pelätä tätä puolta, koska plus versiossa ainakin sitä on aikaa on enemmän, kuin tarpeeksi ja tuskin tulee seinää vastaan. Jos aikaraja silti hikoiluttaa, niin lisäapua voi hakea netistä lukemalla myymälä raha tempusta. Roronan hienous aika pitkälti kiteytyy pelin erittäin rakastettavassa tunari päähahmossamme Roronassa, joka sulattaa kyynisimmänkin sydämmen (paitsi jos vihaat hauskaa totaalisesti) Kaikenlaista pelistä voisi selittää, mutta koska myöhemmin puhun sarjan toisesta pelistä niin tässä vaiheessa en sano muuta kuin Rorona is Life.
Tarina ja peli pyörii kuukautisten tavoitteiden ympärillä, jotka Roronan täytyy suorittaa saadakseen pitää alkemia pajansa lisenssin. Pelissä siis aikaa on rajallisesti, koska moni asia saa kellon tikittämään, mutta ei todellakaan kannata pelätä tätä puolta, koska plus versiossa ainakin sitä on aikaa on enemmän, kuin tarpeeksi ja tuskin tulee seinää vastaan. Jos aikaraja silti hikoiluttaa, niin lisäapua voi hakea netistä lukemalla myymälä raha tempusta. Roronan hienous aika pitkälti kiteytyy pelin erittäin rakastettavassa tunari päähahmossamme Roronassa, joka sulattaa kyynisimmänkin sydämmen (paitsi jos vihaat hauskaa totaalisesti) Kaikenlaista pelistä voisi selittää, mutta koska myöhemmin puhun sarjan toisesta pelistä niin tässä vaiheessa en sano muuta kuin Rorona is Life.
35
Fatal Frame on niitä kauhu sarjoja, jotka enemmin nojaavat vahvan tunnelman luomiseen kuin siihen, että joka nurkan takaa pomppaa joku örmy kovan äänen säestämänä. Sarjan tekijät ovat hyvin ymmärtäneet sen miten paljon paljon painostavampaa on luoda tilanteita missä pelko ei päästetä purkautumaan vaan pelaaja pidetään koko ajan varpaillaan.
Tästä syystä en pystynyt sarjan ensimmäistä osaa edes aikaan pelata illalla, koska se meni niin hyvin ihon alle.
Syrjäinen paikka syvällä vuoristossa on myöskin tosi hyvä paikka sijoittaa kauhupeli ja hyvin tätä pataa on ammennettu FF:ssä. Vanhat yhteisöt, vanhoineen taloineen ja vanhoineen tapoineen ja rituaalineen tarjoaa erinomaiset ainekset hyvälle kauhupelille. Etenkin juuri näissä vanhoissa japanilaisissa taloissa on vaan siitä jotakin ja eri lokaalit on hienosti rakennettu sarjassa.
Sen lisäksi että tunnelma on kohdallaan on peliin keksitty mielenkiintoinen tapa taistella vastaan tulevia aaveita vastaan.
Sarjan jokaisessa pelissä pelaajalle annetaan vanhanaikainen kamera, joka kanavoi spirituaalista energiaa aaveiden karkoittamiseksi. Aaveita vastaan ei mitkään pikakuva sarja toiminnot hirveästi kuitenkaan auta vaan aaveita voi vahingoittaa kunnolla vain silloin, kun pelaaja on pitänyt kameraa riittävän pitkään aaveita kohti. Kaikkein eniten vahinkoa saadaan aikaan fatal frame shotilla, joka on se momentti kun haamu kuvataan juuri ennen kuin se pääsee iskemään pelaaja. Tämä tapa taistella aaveita vastaan on yksinkertainen, mutta nerokas keino pakottaa pelaaja oikeasti kohtaamaan haamut.
Sen lisäksi, että pelaaja taistelee haamuja vastaan kameralla niin kameralla voi kuvata myöskin lukuisia piilotettuja haamuja ja ottaa kuvia “ei hyökkäävistä” haamuista, jotka putkahtelevat aina silloin tällöin lyhyeksi hetkeksi. Näiden kuvaamisesta ja haamuja vastaan taistelusta saa palkinnoksi pisteitä, joilla sitten kameran eri toimintoja päivitellään.
Itse haamuissakin on mukavasti vaihtelua niin niiden ulkonäössä, että myöskin siinä miten ne käyttäytyivät. Aaveethan luonnollisesti eivät vain tule pelaaja kohti kuin zombiet vaan ne katoavat ja iskevät vähän mistä milloinkin, joten aina saa olla varuillaan.
Harmillisesti sarja ei koskaan ole jostain syystä kuitenkaan iskenyt itseään kunnolla läpi ja yksikään sarjan osa ei ole tainnut kovin kummoisesti myydä). Sarja on kuitenkin onneksi silti selvinnyt viidenteen osaan saakka (alkuperäistä nelosta ei lännessä nähty) tästä huolimatta. Sarja vihdoin myöskin nähtiin enemmän kuin yhdellä tai kahdella alustalla Black Waterin remasterin myötä ja tämä toivottavasti sarjalle tuo jatkuvuutta. Nelonenkin on vihdoin nyt v, 2023 saapumassa länteen.
Tästä syystä en pystynyt sarjan ensimmäistä osaa edes aikaan pelata illalla, koska se meni niin hyvin ihon alle.
Syrjäinen paikka syvällä vuoristossa on myöskin tosi hyvä paikka sijoittaa kauhupeli ja hyvin tätä pataa on ammennettu FF:ssä. Vanhat yhteisöt, vanhoineen taloineen ja vanhoineen tapoineen ja rituaalineen tarjoaa erinomaiset ainekset hyvälle kauhupelille. Etenkin juuri näissä vanhoissa japanilaisissa taloissa on vaan siitä jotakin ja eri lokaalit on hienosti rakennettu sarjassa.
Sen lisäksi että tunnelma on kohdallaan on peliin keksitty mielenkiintoinen tapa taistella vastaan tulevia aaveita vastaan.
Sarjan jokaisessa pelissä pelaajalle annetaan vanhanaikainen kamera, joka kanavoi spirituaalista energiaa aaveiden karkoittamiseksi. Aaveita vastaan ei mitkään pikakuva sarja toiminnot hirveästi kuitenkaan auta vaan aaveita voi vahingoittaa kunnolla vain silloin, kun pelaaja on pitänyt kameraa riittävän pitkään aaveita kohti. Kaikkein eniten vahinkoa saadaan aikaan fatal frame shotilla, joka on se momentti kun haamu kuvataan juuri ennen kuin se pääsee iskemään pelaaja. Tämä tapa taistella aaveita vastaan on yksinkertainen, mutta nerokas keino pakottaa pelaaja oikeasti kohtaamaan haamut.
Sen lisäksi, että pelaaja taistelee haamuja vastaan kameralla niin kameralla voi kuvata myöskin lukuisia piilotettuja haamuja ja ottaa kuvia “ei hyökkäävistä” haamuista, jotka putkahtelevat aina silloin tällöin lyhyeksi hetkeksi. Näiden kuvaamisesta ja haamuja vastaan taistelusta saa palkinnoksi pisteitä, joilla sitten kameran eri toimintoja päivitellään.
Itse haamuissakin on mukavasti vaihtelua niin niiden ulkonäössä, että myöskin siinä miten ne käyttäytyivät. Aaveethan luonnollisesti eivät vain tule pelaaja kohti kuin zombiet vaan ne katoavat ja iskevät vähän mistä milloinkin, joten aina saa olla varuillaan.
Harmillisesti sarja ei koskaan ole jostain syystä kuitenkaan iskenyt itseään kunnolla läpi ja yksikään sarjan osa ei ole tainnut kovin kummoisesti myydä). Sarja on kuitenkin onneksi silti selvinnyt viidenteen osaan saakka (alkuperäistä nelosta ei lännessä nähty) tästä huolimatta. Sarja vihdoin myöskin nähtiin enemmän kuin yhdellä tai kahdella alustalla Black Waterin remasterin myötä ja tämä toivottavasti sarjalle tuo jatkuvuutta. Nelonenkin on vihdoin nyt v, 2023 saapumassa länteen.
36
Ensimmäinen Yakuza peli mitä itse pelasin, oli sarjan 3 osa PS3:lla ja sitä kyllä tuli vihattua oikein tulisesti. Osittain tähän taisi vaikuttaa se, että oletin kyseessä olevan ihan perinteinen Yakuza draama, mutta Yakuzahan pallottelee miehisten tunteiden ja yliampuvan wacky Japan menon välillä. Toisaalta kyllä olen myös kuullut, että Yakuza 3 on sarjan huonoimmin vastaanotettuja pelejä, joten ehkä silläkin oli tekemistä asian kanssa.
No onneksi kuitenkin päätin antaa vuosia, vuosia myöhemmin vielä sarjalle uuden mahdollisuuden Yakuza Zeron muodossa ja voi että se oli hyvä päätös, koska tällä kertaa asenne oli kohdallaan ja kylmä jumalainen Zero mieluisasti hiveli kurkkua (sponsored by Pepsi)
Zerohan on kronologisesti sarjan ensimmäinen peli ja myöskin pelaamista Yakuzoista muutenkin kaikkein paras (5 pelaamatta) Juoni on pieniä hikotteluja lukuun ottamatta erinomainen ja ainoastaan Kiwami 2 onnistuu heittämään vielä hauskempia sivu tarinoita kuin tämä. Uusi cabaret minipelikin on tiettyyn pisteeseen saakka ihan hauska, mutta finanssi peli Kazumalla oli kyllä ihan turha.
Pelin taistelusysteemista en kuitenkaan, koskaan ole tykännyt (vaikka pidänkin beat em up peleistä) ja yleensä sitä sietää vain tietyn aikaa, ennen kuin peli käy puuduttavaksi. Tästä syystä Yakuza pelit saattavat muuttua todella nopeasti tuskallisiksi, jos osien välillä ei pidä taukoa (suosittelen 6kk-12kk väliä)
Mutta tosiaan..tästä parempaa paikkaa ei sarjan kyytiin hyppäämisestä ole. Valmistaudu siis vuodattamaan miehisiä kyyneleitä ja toivota tervetulleeksi vaan madness that is Japan.
No onneksi kuitenkin päätin antaa vuosia, vuosia myöhemmin vielä sarjalle uuden mahdollisuuden Yakuza Zeron muodossa ja voi että se oli hyvä päätös, koska tällä kertaa asenne oli kohdallaan ja kylmä jumalainen Zero mieluisasti hiveli kurkkua (sponsored by Pepsi)
Zerohan on kronologisesti sarjan ensimmäinen peli ja myöskin pelaamista Yakuzoista muutenkin kaikkein paras (5 pelaamatta) Juoni on pieniä hikotteluja lukuun ottamatta erinomainen ja ainoastaan Kiwami 2 onnistuu heittämään vielä hauskempia sivu tarinoita kuin tämä. Uusi cabaret minipelikin on tiettyyn pisteeseen saakka ihan hauska, mutta finanssi peli Kazumalla oli kyllä ihan turha.
Pelin taistelusysteemista en kuitenkaan, koskaan ole tykännyt (vaikka pidänkin beat em up peleistä) ja yleensä sitä sietää vain tietyn aikaa, ennen kuin peli käy puuduttavaksi. Tästä syystä Yakuza pelit saattavat muuttua todella nopeasti tuskallisiksi, jos osien välillä ei pidä taukoa (suosittelen 6kk-12kk väliä)
Mutta tosiaan..tästä parempaa paikkaa ei sarjan kyytiin hyppäämisestä ole. Valmistaudu siis vuodattamaan miehisiä kyyneleitä ja toivota tervetulleeksi vaan madness that is Japan.
37
Tämän kuuluisan WW2 grand strategy sarjan uusimpiin osiin en pääse tai jaksa paneutua siinä määrin, että pääsisin niihin kiinni enää, koska tuntuu, että niissä on onnistuttu tekemään kaikki vaan niin paljon tahmeammaksi. Kakkonen toki kaipaisi ehkä lisää syvyyttä joillakin osa-alueilla ja tekoälyllä on yksi törkeä etu lentokoneisiin liittyen ellei pelitiedostoa mene muokkaamaan, mutta muuten HOI2 on hyvä. Se ei ole niin monimutkainen ettei sitä jollain tasolla pystyisi pelaamaan jo melko nopeasti ja visuaalisesti pelkistetympi kartta tekee asioiden hahmottamisesta paljon helpompaa kuin jatko-osissa. Pelistä toki saa paljon enemmän irti, jos paneutuu asioihin, mutta siitä pystyy kyllä nauttimaan kohtuu kevyenä maailmanvalloitus pelinä (tai sitten voi pelata väärin ja puolustaa demokratiaa) Tämäkin parissa varmaan meni aikanaan satoja tunteja ja muistan miten silmiä kirveli illalla kun aamusta iltaan tuli laajennettua Aasian hyvinvointi aluetta..good times. Pelistä löytyy myös moninpeli, jossa muistaakseni taisi jopa 8 pelaajaa pystyä ohjata eri valtioita (kaikki ww2 aikaiset valtion on valittavissa)
38
39
Hatsune Miku ei tainnut sanoa itselleni yhtään mitään kunnes jossain vaiheessa satuin kuulemaan Mikun version Ivan Polkka (loituma) kappaleesta ja se oli menoa sitten. Miku pelien hienous on siinä, että ne ovat yleensä huomattavasti aloittelija ystävällisempi kuin mitä muut rytmipelit ovat ja täten sopivat isommalle yleisölle. Musiikki voi kuulostaa aluksi hieman omituiselta, koska Mikun ääni on syntetisoitu, mutta nopeasti siihen tottuu ja syntetisoitu ääni on iso osa pelin charmia. Valitettavasti sarjan parhaimpia osia eli kolmea PSP peliä ei koskaan julkaistu Japanin ulkopuolella, mutta onneksi pelien japsi versiot ovat pelattavissa ilman, että ymmärtää kanjin kanjia, joten siitä vaan importtaamaan. Itse pelaaminen on näissä alkuperäisissä vain oikean napin painamista oikeaan aikaan eli easy to play but hard to master. Myöhemmin sarjaan lisättiin kaikkea turhaa ylimääräistä swaippaamista (vita) ja muuta paskaa, joka vain huonontaa pelikokemusta. Tämä ei kuitenkaan meinaa, että myöhempiä osia ei kannata pelata, mutta sarja oli parhaimmillaan PSP aikakaudella. Ensimmäinen Vita pelikin on vielä erinomainen ja onnistunut oli myös 3DS:n oma eksklusiivi eli Project Mirai DX. Voi niistä uudemmistakin aloittaa, mutta paras tuntuma on kyllä käsikonsolilla pelatessa ylipäätään.
41
Ulkopuolinen tuulahdus ikkunasta kummasti virkisti tämänkin sarjan kohdalla ja toivonkin, että Koei Tecmon annetaan viedä sarjaa eteenpäin jatkossakin.Vieläkään ei ole päästy juonellisesti irti niistä sarjalle tutuista tympeistä elementeistä, mutta suunta on silti oikea sekä juonellisesti että pelillisesti. Kaikki muutokset eivät tietenkään olleet positiivisiä, mutta kolme hökkeliä silti asettaa erinomaisen pohjan seuraavalle pelille. Jättääkään vaan ne monsterit sun muut hössötykset vaan pois ja keskittykää valtapeliin, niin hyvää tulee.
42
Pistetään nyt sitten hack and slash pelien heavenly three putkeen ja aloitetaan GOW kakkosesta. Sen verran voisi koko sarjasta sanoa, että kakkosen lisäksi olen ainoastaan pitänyt Ghost Of Spartasta ja loput osat vaihtelevat keskinkertaisesta huonoon ja kaikkein kamalin on sarjan ensimmäinen osa. Vihasin ykköstä aikanaan niin paljon, että siihen meinaisi sarja omalla osalla jäädä, mutta onneksi joku kertoi, että kakkonen on paljon parempi ja näinhän se osoittautuikin olemaan.
Hirveästi sanottavaa kuitenkaan Gow kakkosesta minulla ei ole, koska oikeastaan näiden pelien kohdalla ratkaisee kentät ja toiminta, ja molemmat ovat tässä kunnossa. Kentissä on mukavasti vaihtelua ja peli näyttää edelleen hyvältä, koska se otti aikanaan kaiken irti PS2:sta. Mätkiminen ei varmaan ole sitä kaiken diipeintä, mutta jos vihuja on kiva listiä niin paskat sitä tarvitsee olla mitään miljoonaa komboa. Gow kakkonen on vain yksinkertaistettuna erittäin viihdyttävä mätkintää ja ei sen, sen enempää tarvitse olla.
Hirveästi sanottavaa kuitenkaan Gow kakkosesta minulla ei ole, koska oikeastaan näiden pelien kohdalla ratkaisee kentät ja toiminta, ja molemmat ovat tässä kunnossa. Kentissä on mukavasti vaihtelua ja peli näyttää edelleen hyvältä, koska se otti aikanaan kaiken irti PS2:sta. Mätkiminen ei varmaan ole sitä kaiken diipeintä, mutta jos vihuja on kiva listiä niin paskat sitä tarvitsee olla mitään miljoonaa komboa. Gow kakkonen on vain yksinkertaistettuna erittäin viihdyttävä mätkintää ja ei sen, sen enempää tarvitse olla.
43
Dead Spacea tunnuttiin monesti aikanaan kritisoitavan siitä, että se ei ollut pelottava, mutta itse näen asian niin, että pelottaavuuden sijaan tekijät tähtäsivät ennemminkin jännittävyyteen. Jännittävää menoa Dead Space onkin, koska aggressiiviset necromorphit ryntäävät aliens elokuvista tuttujen xenomorphien lailla pelaajan kimppuun ties mistäkin. Aseissa on todella mukava tuntuma ja pelin uniikki “pilkkomis systeemi” tekee pelistä hyvin ihan räiskintänäkin. Jokaista necromorphia ei voi vain aivottomasti tulittaa päähän vaan eri necromorpheilla on omat heikot kohtansa, ja ne vaativat eri kehonosien ja ulokkeiden leikkaamista, jotta ne kaatuvat nopeasti.
Dead Space tosiaan ei varsinaisesti mikään survival horror peli ole vaan enemmänkin “taktinen” kauhu räiskintä. Pelissä on kyllä resurssien hallintaa ja tavaroiden päivittämistä, mutta rahaa ja ammuksia saa kyllä reilusti eli hirveästi ei tarvitse kuumotella. Pelistä on myös leikattu sellainen survival horror tyylinen turha haahuilu pois, koska ihan milloin tahansa saa nappia painamalla kätevän navigointi viivan esille.
Tyydyttävän räiskimisen ohella Dead Space tarjoaa myöskin ihan kiinnostavan tarinankin ja peli näyttää myöskin edelleen ihan kohtuu hyvältä. System Shokkien ja ynnä muiden tapaan on pelissä tutkittavana oleva Ishimura avaruusalus on muistaakseni ihan loogiselta tuntuva ympäristö, joka on ihan kiva lisä.
Harmi että jatko-osat eivät samalle tasolle yltäneet. Kakkonen on vielä ihan ok peli, mutta kolmonen on pelkkää hollywood huttua, jota itse en kestänyt paria tuntia enempää pelata. Ennen tai jälkeen ykkösen pelaamisen kannattaa muuten tsekata pelistä tehty "animoitu sarjakuva" joka sijoittuu ennen ykkösen tapahtumia. Olemassa on myös Dead Space animaatioelokuva, jonka kyllä katsoo, mutta ei se mikään kummoinen ole. On niitä kyllä kaksikin, mutta siitä toisesta ei puhuta.
Dead Space tosiaan ei varsinaisesti mikään survival horror peli ole vaan enemmänkin “taktinen” kauhu räiskintä. Pelissä on kyllä resurssien hallintaa ja tavaroiden päivittämistä, mutta rahaa ja ammuksia saa kyllä reilusti eli hirveästi ei tarvitse kuumotella. Pelistä on myös leikattu sellainen survival horror tyylinen turha haahuilu pois, koska ihan milloin tahansa saa nappia painamalla kätevän navigointi viivan esille.
Tyydyttävän räiskimisen ohella Dead Space tarjoaa myöskin ihan kiinnostavan tarinankin ja peli näyttää myöskin edelleen ihan kohtuu hyvältä. System Shokkien ja ynnä muiden tapaan on pelissä tutkittavana oleva Ishimura avaruusalus on muistaakseni ihan loogiselta tuntuva ympäristö, joka on ihan kiva lisä.
Harmi että jatko-osat eivät samalle tasolle yltäneet. Kakkonen on vielä ihan ok peli, mutta kolmonen on pelkkää hollywood huttua, jota itse en kestänyt paria tuntia enempää pelata. Ennen tai jälkeen ykkösen pelaamisen kannattaa muuten tsekata pelistä tehty "animoitu sarjakuva" joka sijoittuu ennen ykkösen tapahtumia. Olemassa on myös Dead Space animaatioelokuva, jonka kyllä katsoo, mutta ei se mikään kummoinen ole. On niitä kyllä kaksikin, mutta siitä toisesta ei puhuta.
44
En ole Zelda mies, mutta tästä kyllä muistan tykänneeni kovasti. Moni ei varmaan pidä siitä, miten suoraviivaistettu LBW on, mutta otin kyllä esim. sen tavara vuokraamon ihan ilolla vastaan. Turha haahuilu oli muistaakseni ihan minimissään, joten vältyttiin siltä perinteiseltä vitutukselta, että on koko ajan pakko netistä tarkistaa mitä pitäisi tehdä seuraavaksi, koska peli ei noudata mitään järkevää logiikkaa. Peli etenee erittäin jouhevasti ja tarjoaa mukavan pikku seikkailun Hyrulessa.
45
Dragon’s Crown taitaa taas olla enemmän paluu Vanillawaren juurille kuin syrjähyppy. Tällä kertaa ei ole syvällisiä hahmoja tai tarinaa oikeastaan ylipäätään vaan nyt on kyse klassisesta beat em mätöstä, unohtamatta kuitenkaan moderneja elementtejä kuten hahmon päivittelyä jne. Dragon’s Crown ei sinällään ole erityisen erityinen, mutta ihan mukavaa mättöä kuitenkin ja meno varmasti vaan paranee, jos onnistuu mukaan kolme kaveria houkuttelemaan. Hahmot luokat ovat sopivan erilaisia ja vaikka kenttiä olisi voinut olla enemmän, niin sentään jokaisesta kentässä on kaksi eri variaatiota (Käytännössä kaksi eri kenttää) joten ei ainakaan tarvitse aina putkeen ihan samaa reittiä mennä.
Dragon’s Crown on muuten niitä harvoja poikkeuksia, jonka kohdalla olisin toivonut DLC:tä, mutta jostain syystä pelinkehittäjät tekivät sitä ennemmin Muramasan vita versioon (edelleenkään en ymmärrä tätä päätöstä) Varmaan Muramasa möi Japanissa enemmän tai jotain, mutta luulisi olleen loogisempaa tehdä sisältöä ennemminkin peliin, joka oli saatavilla kolmella alustalla. Japani ja logiikka, mene ja tiedä.
Dragon’s Crown on muuten niitä harvoja poikkeuksia, jonka kohdalla olisin toivonut DLC:tä, mutta jostain syystä pelinkehittäjät tekivät sitä ennemmin Muramasan vita versioon (edelleenkään en ymmärrä tätä päätöstä) Varmaan Muramasa möi Japanissa enemmän tai jotain, mutta luulisi olleen loogisempaa tehdä sisältöä ennemminkin peliin, joka oli saatavilla kolmella alustalla. Japani ja logiikka, mene ja tiedä.
46
Sky Crawlers: Innocent Aces on Ace Combat simulaatio sarjasta tutun Projekti Ässän, Access Gamessin kanssa yhteistyössä tehty lentely wiille. Tällä kertaa ei mistään simulaattorista ole kyse, vaan Sky Crawlers on nopeatempoisempi ja arcademaisempi toimintaa.
Peli toimii esiosana Mamoru Oshiin saman nimiselle anime elokuvalla (joka taas perustuu kirjaan) mutta kyseistä elokuvaa ei tarvitse katsoa ennen pelin pelaamista, koska pelissä juoni on valitettavasti aika yhdentekevä (elokuva on kyllä erinomainen)
Painopiste tosiaan on siellä toiminnan puolella ja vihollisten alas ampuminen on todella tyydyttävää puuhaa pelin lyhyehkön keston ajan. Tehtävissä ei tainnut niin hirveästi olla variaatiota, mutta juuri lyhyen kestonsa “ansiosta” tästä ei tule ongelmaa.
Erilaisia ohjaus vaihtoehtojakin on melkoisesti, joten ei tarvitse pelätä, vaikka Wii peli on kyseessä.
Omasta mielestäni yksi isoimpia hidden gemejä wiillä.
Peli toimii esiosana Mamoru Oshiin saman nimiselle anime elokuvalla (joka taas perustuu kirjaan) mutta kyseistä elokuvaa ei tarvitse katsoa ennen pelin pelaamista, koska pelissä juoni on valitettavasti aika yhdentekevä (elokuva on kyllä erinomainen)
Painopiste tosiaan on siellä toiminnan puolella ja vihollisten alas ampuminen on todella tyydyttävää puuhaa pelin lyhyehkön keston ajan. Tehtävissä ei tainnut niin hirveästi olla variaatiota, mutta juuri lyhyen kestonsa “ansiosta” tästä ei tule ongelmaa.
Erilaisia ohjaus vaihtoehtojakin on melkoisesti, joten ei tarvitse pelätä, vaikka Wii peli on kyseessä.
Omasta mielestäni yksi isoimpia hidden gemejä wiillä.
47
Lokaaleissa on vieläkin paljon parantamisen varaa, mutta Colossus on muuten kyllä huomattavasti tiukempi ja kaikin puolin parempi kuin sarjan aikaisempi osa New Order, jota itse ainakin vihasin, koska se tuntui vaikeustasoltaan halpamaiselta ja muutenkin vain tylsältä.
W2:ssa taas tuntuu olevan paljon parempi suunnittelufilosofia mitä tulee tulitaisteluihin ja peli ei missään vaiheessa turhauttanut, vaan pelaaja palkitaan hyvistä reflekseistään. Tempoa on siis huomattavasti parannettua ja viholliset kohdataan sillä tavalla, että tarkalla ja nopealla toiminnalla viholliset kaatuvat ennen kuin lisää astuu kehään, eikä tule niitä raivostuttavia tilanteita missä vihollisia ampuu joka suunnasta samaan aikaa ja elämä ja kuolema tuntuu tuuri peliltä. W2 myöskin todella harvoin pakottaa taistelemaan jossain pienessä lukitussa tilassa, vaan usein on mahdollista taktisesti vetäytyä ja kohdata viholliset rauhallisempaan tahtiin.
W2 on ainoina oikeina kompasteluina ovat yleinen väliosan tuntu ja taistelut olisivat voineet tapahtuneet vähän mielenkiintoisemmissa paikoissa. Ilman näitä kahta ongelmaa kyseessä olisi ollut yksi parhaimpia räiskintöjä ikinä, mutta on se näinkin paljon parempi kuin suurin osa kilpailijoistaan.
Toki itseäni harmittaa, että sensuurin takia tämä uudempi sarja todella huonosti hyödyntää natseja. Saksassa kun oltiin ennen kireitä natsi symbolien ynnä muun suhteen, niin pelin natsit on pitänyt toteuttaa niin, että Saksalle on ollut helppo tehdä oma versionsa pelistä. Saksa versiossahan natseja ei edes kutsuta natseiksi vaan ne ovat joku geneerinen paha ja tämä heijastuu vahvasti myös muiden maiden versiossa. Itse olisin toivonut, että pelissä olisi ollut pomoina nimenomaan kolmannen valtakunnan pamppuja, kuten Goebbels ja Himmler, mutta kun ei. Pelin näkemys myös vaihtoehto historiasta on vähän tympäisevä, mutta räiskintäpelihän ensisijaisesti on.
W2:ssa taas tuntuu olevan paljon parempi suunnittelufilosofia mitä tulee tulitaisteluihin ja peli ei missään vaiheessa turhauttanut, vaan pelaaja palkitaan hyvistä reflekseistään. Tempoa on siis huomattavasti parannettua ja viholliset kohdataan sillä tavalla, että tarkalla ja nopealla toiminnalla viholliset kaatuvat ennen kuin lisää astuu kehään, eikä tule niitä raivostuttavia tilanteita missä vihollisia ampuu joka suunnasta samaan aikaa ja elämä ja kuolema tuntuu tuuri peliltä. W2 myöskin todella harvoin pakottaa taistelemaan jossain pienessä lukitussa tilassa, vaan usein on mahdollista taktisesti vetäytyä ja kohdata viholliset rauhallisempaan tahtiin.
W2 on ainoina oikeina kompasteluina ovat yleinen väliosan tuntu ja taistelut olisivat voineet tapahtuneet vähän mielenkiintoisemmissa paikoissa. Ilman näitä kahta ongelmaa kyseessä olisi ollut yksi parhaimpia räiskintöjä ikinä, mutta on se näinkin paljon parempi kuin suurin osa kilpailijoistaan.
Toki itseäni harmittaa, että sensuurin takia tämä uudempi sarja todella huonosti hyödyntää natseja. Saksassa kun oltiin ennen kireitä natsi symbolien ynnä muun suhteen, niin pelin natsit on pitänyt toteuttaa niin, että Saksalle on ollut helppo tehdä oma versionsa pelistä. Saksa versiossahan natseja ei edes kutsuta natseiksi vaan ne ovat joku geneerinen paha ja tämä heijastuu vahvasti myös muiden maiden versiossa. Itse olisin toivonut, että pelissä olisi ollut pomoina nimenomaan kolmannen valtakunnan pamppuja, kuten Goebbels ja Himmler, mutta kun ei. Pelin näkemys myös vaihtoehto historiasta on vähän tympäisevä, mutta räiskintäpelihän ensisijaisesti on.
48
Tubettaja Clemps hyvin summasi pelin sanomalla, että siinä on sitä rustista charmia. Dark Cloud on monella tapaa ankeahko ja erittäin yksinkertainen grindausta täynnä oleva luolasto juoksu, mutta jos sitä kohtaa osaat oikein asennoitua, niin ehkä se voi voittaa sinutkin puolelleen (tätä en kuitenkaan takaa) Taistelussahan ei ole mitään syvyyttä ja ja tyhjissä satunnais generoiduissa luolissa juostaan vain avainten perässä, mutta jokin tässä vain kolahti. Kaiketi tunnelma oli kohdallaan.
49
50
Vuonna 2021 sain vihdoin tämän sarjan omalla kohdallani kunnolla päätöksen pelaamalla….ensimmäisen osan vihdoin läpi. No tarkkoja, jos ollaan, niin pelasin kyllä ensimmäistä peliä DS:llä aikanaan yhden pitemmän polun verran, mutta alkuperäisessä ei ole flowcharttia, niin tuntui turhan työläältä hommata muita polkuja. Näin jälkikäteen pelattuna on pakko sanoa, että ensimmäinen osa kyllä otti aika kovasti iskua juuri sen takia, että se ei tarjoa jälkikäteen oikeastaan melkein mitään, koska ensimmäisen osan pointti käytännössä tiettyjen elementtien esittäminen ja jos tiedät jo mistä on kyse, niin tarina ei paljoa tarjoa.
No mennään kuitenkin dilemaan.
Tässä vaiheessa on aika vaikea sanoa paljoa ZTD:sta, koska sen pelaamisesta on jo aika monta vuotta vierähtänyt. Kirjoitin siitä aikanaan jonkun pidemmän tekstin, mutta se on kadonnut bittiavaruuteen. Muistan kuitenkin nauttineeni siitä huomattavasti enemmän, kuin kokemuksestani kahden muun osan kanssa. Tarinassa on ongelmansa, mutta niin on näissä jokaisessa ja ne huonot puolet eivät onnistuneet estämään nauttimasta tästä osasta tarinan ja hahmojen osalta. Sama pätee myös teknisiin ongelmiin ja peli hyötyisi kyllä huomattavasti siitä, että se tehtäisiin uudelleen toisella moottorilla, mutta hirveät animaatiot tai 3D modelit eivät myöskään onnistuneet pilaamaan peliä.
Fanien silmissä ZTD tuntuu olevan iso musta lammas ja muistan olleeni ymmärtäväinen niitä pelaajia kohtaan, jotka eivät ZTD:sta pystyneet nauttimaan, mutta itselle se oli hyvä päätös sarjalle ja yksi lempi VN peleistäni (huom. en ole mikään contrarialainen, vaikka sellainen kuva voisi syntyä)
No mennään kuitenkin dilemaan.
Tässä vaiheessa on aika vaikea sanoa paljoa ZTD:sta, koska sen pelaamisesta on jo aika monta vuotta vierähtänyt. Kirjoitin siitä aikanaan jonkun pidemmän tekstin, mutta se on kadonnut bittiavaruuteen. Muistan kuitenkin nauttineeni siitä huomattavasti enemmän, kuin kokemuksestani kahden muun osan kanssa. Tarinassa on ongelmansa, mutta niin on näissä jokaisessa ja ne huonot puolet eivät onnistuneet estämään nauttimasta tästä osasta tarinan ja hahmojen osalta. Sama pätee myös teknisiin ongelmiin ja peli hyötyisi kyllä huomattavasti siitä, että se tehtäisiin uudelleen toisella moottorilla, mutta hirveät animaatiot tai 3D modelit eivät myöskään onnistuneet pilaamaan peliä.
Fanien silmissä ZTD tuntuu olevan iso musta lammas ja muistan olleeni ymmärtäväinen niitä pelaajia kohtaan, jotka eivät ZTD:sta pystyneet nauttimaan, mutta itselle se oli hyvä päätös sarjalle ja yksi lempi VN peleistäni (huom. en ole mikään contrarialainen, vaikka sellainen kuva voisi syntyä)
51
Joudun tunnustamaan tässä, että ainoa toinen MGS peli, josta olen tykännyt pelinä on MGS5 ja kaikki muun sarjan pelit olen pelannut puhtaasti tarinan takia. Peace Walkerin tarina oli kyllä pettymys, mutta sentään pelistä kyllä löytyy paljon niitä hauskoja ja mielenkiintoisia keskusteluja, josta sarja tunnetaan. Muutenhan pelin vahvuus on sarjan perus jutuista poikkeavassa kaavassa ja co-op moninpelissä. Pelissä kerätään kaikenlaista roinaa ja päivitellään asioita ja peliä kai voisi sanoa jonkinlaiseksi stealth pelien monster huntteriksi. Hiiviskelykin on enemmän sellaista nopeatempoista vihollisten eliminoimista eikä mitään suunnitelmallista soluttautumista. Pelistä on olemassa PSP versio ja PS3/Vita versio ja jälkimmäiset versiot ovat ne mitä haluat pelata, koska toinen tatti tekee pelaamisesta huomattavasti mukavampaa. Itse taisin viihtyä pelin parissa 70 tuntia ja risat ja varmaan platinankin olisin koittanut hankkia, mutta valitettavasti menetin tallennukseni jonkun 1 sekunnin sähkökatkoksen takia (korruptoi datat) Juoneltaan MGS1 on paras, mutta eniten tykkäsin pelata Peace Walkkeria,
55
56
Ensimmäinen Halo on kyllä useammassa suhteessa tärkeä peli konsoli räiskintöjä historiassa, mutta hyvin huonosti se oli vanhentunut jo aikaa sitten. Halo 2 taas on aika lailla kaikin puolin parempi peli kuin edeltäjänsä ja vaikka en ole sitä ihan viime aikoina pelannut, niin uskoisin silti, että se on edelleen hyvä. Kentissä on paljon enemmän vaihtelua kuin ykkösessä ja mukaan mahtuu oikealla tavalla cinemaattisia kohtauksia, kuten sen robotin kyytiin hyppääminen ensimmäisessä kaupungissa. Pelin cliffhangerista ja toisesta hahmosta eli alien arbiterista aikanaan kitistiin paljon, mutta kumpikaan näistä seikoista ei itseäni haitannut paskan vertaa. Arbiterilla pelaaminen ei ole yhtään sen huonompaa kuin peltipurkki miehellä ja halon juoni jutut tirsk….ihan oikeasti? röhönaurua
57
Dynasty Warriors 2:sta lähtöisin ja genreksi muodostuneet musou pelit ovat kokemukseni mukaan pelaajien mieliä jakaavia teoksia. Musou pelien peruskonsepti on yksinkertainen eli n
Musou pelien peruskonsepti on tarjota pelaajille yksinkertaista, mutta nopeatempoista toimintaa, jossa ladataan sadoista ja tuhansista rivi sotilaista koostuvia joukkoja.Tekoälyhän ei hirveästi enimmäkseen laita hanttiin, joten beat em uppien lailla, musou pelit ovat monille tosi puuduttavia. Musou pelejä kritisoidaan myös siitä, että ne ovat kaikki sama peli, mutta eri maalilla ja konseptin puolesta se pitää ehkä paikkansa, mutta tuntuma niissä voi olla hyvinkin erilainen. Kaikki musou pelit eivät ole samantasoisia ja joukosta löytyy niitä huonompia ja parempia yrityksiä.
BOTH on onneksi näitä parempia versioita.
Edesmenneen Kentaro Miuran Berserk sarja tarjoaa erinomaisen asetelman musou pelille ja Gutsin (päähenkilö) valtavalla miekalla on ilo päästä hurmetta tuottamaan. Hahmon liikkeessä on juuri sopivasti painoa, että pelissä saa tuntee siitä, että nyt ei heilutella jotain ranskalaista rapiiria vaan massiivista palaa äijämäistä rautaa. Ääniefektit ovat myöskin kunnossa ja tuovat oman osansa lahtaamisen mielekkyyteen.
Mukana pelissä on Gutsin lisäksi monia muita sarjan hahmoja, mutta pelaaminen on tyydyttävintä nimenomaan Gutsilla ja itse en hirveästi muihin hahmoihin panostanut, mutta kiva että valinnanvaraa on.
Harmillisesti tarinan aikana peli välillä pysäyttelee toimintaa esittelemällä jotain taistelussa tapahtuvaa eventtiä, mutta onneksi tätä ei tapahdu niin usein kuitenkaan, että kokemus selvästi kärsisi. Tällaiset jutut ovat viime vuosina ihan yleisestikin jäänet onneksi pois näistä peleistä, koska moinen vaan katkaisee toiminnan virtauksen.
Toinen musou peli, jonka haluan tässä mainita on AOT2:n, joka myös oli erinomainen ja vähän erilaisempi musou peli. Nämä kaksi tuskin muuttavat vihaajien mielipiteitä musou peleistä, joten heille en näitä suosittele, mutta jos yksinkertainen näpyttely rentouttaa ja nämä kaksi eivät ole entuudestaan tuttuja, niin kannattaa ne hankkia. Koei Tecmo teki erittäin onnistunutta työtä sarjasta tutuilla varusteilla liitetyn toteutuksessa.
Musou pelien peruskonsepti on tarjota pelaajille yksinkertaista, mutta nopeatempoista toimintaa, jossa ladataan sadoista ja tuhansista rivi sotilaista koostuvia joukkoja.Tekoälyhän ei hirveästi enimmäkseen laita hanttiin, joten beat em uppien lailla, musou pelit ovat monille tosi puuduttavia. Musou pelejä kritisoidaan myös siitä, että ne ovat kaikki sama peli, mutta eri maalilla ja konseptin puolesta se pitää ehkä paikkansa, mutta tuntuma niissä voi olla hyvinkin erilainen. Kaikki musou pelit eivät ole samantasoisia ja joukosta löytyy niitä huonompia ja parempia yrityksiä.
BOTH on onneksi näitä parempia versioita.
Edesmenneen Kentaro Miuran Berserk sarja tarjoaa erinomaisen asetelman musou pelille ja Gutsin (päähenkilö) valtavalla miekalla on ilo päästä hurmetta tuottamaan. Hahmon liikkeessä on juuri sopivasti painoa, että pelissä saa tuntee siitä, että nyt ei heilutella jotain ranskalaista rapiiria vaan massiivista palaa äijämäistä rautaa. Ääniefektit ovat myöskin kunnossa ja tuovat oman osansa lahtaamisen mielekkyyteen.
Mukana pelissä on Gutsin lisäksi monia muita sarjan hahmoja, mutta pelaaminen on tyydyttävintä nimenomaan Gutsilla ja itse en hirveästi muihin hahmoihin panostanut, mutta kiva että valinnanvaraa on.
Harmillisesti tarinan aikana peli välillä pysäyttelee toimintaa esittelemällä jotain taistelussa tapahtuvaa eventtiä, mutta onneksi tätä ei tapahdu niin usein kuitenkaan, että kokemus selvästi kärsisi. Tällaiset jutut ovat viime vuosina ihan yleisestikin jäänet onneksi pois näistä peleistä, koska moinen vaan katkaisee toiminnan virtauksen.
Toinen musou peli, jonka haluan tässä mainita on AOT2:n, joka myös oli erinomainen ja vähän erilaisempi musou peli. Nämä kaksi tuskin muuttavat vihaajien mielipiteitä musou peleistä, joten heille en näitä suosittele, mutta jos yksinkertainen näpyttely rentouttaa ja nämä kaksi eivät ole entuudestaan tuttuja, niin kannattaa ne hankkia. Koei Tecmo teki erittäin onnistunutta työtä sarjasta tutuilla varusteilla liitetyn toteutuksessa.
58
Pikminissa ohjataan avaruudesta maahan pudonneen lilliputti Olimarin johdattamaa Pikmin laumaa, joka koostuu kolmesta erityyppisestä Pikmin oliosta. Jokaisella Pikmin tyypillä on erikoisuutensa ja näiden kykyjä käytetään etsiessä Olimarin tuhoutuneen avaruusaluksen osia. Itse pelasin pelin Wii version, jossa ohjaus tapahtui sulavasti wiimotea ruutuun osoittamalla ja tämä sai pelin tuntumaan hieman RTS peliltä. Siitä en ole tietoinen, että onko GC versiossakin pointer tyylinen ohjaustapa vai ohjataanko siinä Pikminejä suoraan tateilla. Wii versiota ainakin voi luonnehtia kevyeksi strategia/puzzle teokseksi.
Vaikka pelin ote onkin melko rentoa niin aikanaan ilmeisesti peliä kritisoitiin sen sisältämän aikarajan takia.
Pelihän toimii niin että kaiken kaikkiaan aikaa on 30 päivää ennen kuin Olimarilta loppuu "happi" ja jokainen päivä kestää 13–18 minuuttia reaaliajassa. Joka päivä valitaan muutamasta alueesta (aluksi valittavana on yksi tai kaksi, mutta alueita avautuu aika ajoin tiettyjen rajapyykin saavutettua) josta lähdetään osia etsimään. Itselleni aikaraja ei ollut ongelma, koska monista töpellyksistä huolimatta kerkesin löytämään kaikki osat ja sain pelin parhaimman lopun ensimmäisellä pelikerralla. Parhaimman lopun voi kuitenkin katsoa youtubesta, joten ei peliä kannata jättää pelaamatta vain sen takia, että aikarajoitus saattaa kuulostaa stressaavalta. Peli on kummikin melko uniikki ja rento ja mukava kokemus.
Vaikka pidinkin ensimmäisestä osasta niin on kuitenkin tunnustettava, että en ole vieläkään pelannut sarjan muita osia. Kakkosen Wii versio oli huomattavasti harvinaisempi ja kalliimpi kuin ensimmäinen osa ja siksi se jäi hankkimatta (kakkosessa ei vissiin ole enää aikarajaa) Wii U taas jäi tosi vähäiselle käytölle, ja sillä taas ei tullut sarjan kolmatta osaa pelattua, vaikka sen hankinkin. Switchille on kuitenkin kyseinen teos portattu päivitettynä ja tuolta hyllystähän sekin versio löytyisi.
Pitäisi vain löytää se rauhallinen hetki pelata sitä (on se jo löytynyt)
Vaikka pelin ote onkin melko rentoa niin aikanaan ilmeisesti peliä kritisoitiin sen sisältämän aikarajan takia.
Pelihän toimii niin että kaiken kaikkiaan aikaa on 30 päivää ennen kuin Olimarilta loppuu "happi" ja jokainen päivä kestää 13–18 minuuttia reaaliajassa. Joka päivä valitaan muutamasta alueesta (aluksi valittavana on yksi tai kaksi, mutta alueita avautuu aika ajoin tiettyjen rajapyykin saavutettua) josta lähdetään osia etsimään. Itselleni aikaraja ei ollut ongelma, koska monista töpellyksistä huolimatta kerkesin löytämään kaikki osat ja sain pelin parhaimman lopun ensimmäisellä pelikerralla. Parhaimman lopun voi kuitenkin katsoa youtubesta, joten ei peliä kannata jättää pelaamatta vain sen takia, että aikarajoitus saattaa kuulostaa stressaavalta. Peli on kummikin melko uniikki ja rento ja mukava kokemus.
Vaikka pidinkin ensimmäisestä osasta niin on kuitenkin tunnustettava, että en ole vieläkään pelannut sarjan muita osia. Kakkosen Wii versio oli huomattavasti harvinaisempi ja kalliimpi kuin ensimmäinen osa ja siksi se jäi hankkimatta (kakkosessa ei vissiin ole enää aikarajaa) Wii U taas jäi tosi vähäiselle käytölle, ja sillä taas ei tullut sarjan kolmatta osaa pelattua, vaikka sen hankinkin. Switchille on kuitenkin kyseinen teos portattu päivitettynä ja tuolta hyllystähän sekin versio löytyisi.
Pitäisi vain löytää se rauhallinen hetki pelata sitä (on se jo löytynyt)
59
Ensimmäinen Wiin Resident Evil aiheinen raideräiskintä Umbrella Chronicles oli täys susi, mutta onneksi aloitin tämän jälkimmäisen parissa. Oli sitten fani tai ei, niin DSC on ehdottomasti yksi parhaimpia raideräiskintöjä mitä on. Valitettavasti tämänkin peluusta on sen verran aikaa, etten oikein uskalla enempää mennä siitä sanomaan.
61
Olin jo pidemmän aikaa alkanut kyllästyä autopeleihin, mutta Driveclub ainakin hetkeksi palautti uskoni kaasutteluihin. Ei voi muuta kuin ihailla sitä miten hemmetin hyvännäköinen autopeli Driveclub oikeasti on (myös vuonna 2023) ja siitä huolimatta sen lataustauot ovat melkein olemattomat, mikä on teknisesti aika mieletön juttu, kun ottaa huomioon miten samaan aikaan monen muun firman vastaavat näyttivät PS3 peleiltä ja silti lataustauot olivat, jopa minuuttien luokkaa pahimmillaan (Ride mopopeli esm)
Kymmeniä tunteja tuli vietettyä tämän parissa ja ainoa isompi ongelma pelissä oli se, että myöhemmin tuli huomattua, että tekoäly ajaa vähän turhan hyvin. Ilman rattia ja polkimia on aika turha havitella niitä kultia niistä DLC paketeista, koska virheisiin ei ole yhtään varaa ja radat pitää ajaa optimoidusti. No ainakaan peli ei syyllisty siihen mihin 95% autopeleistä syyllistyy eli kuminauhoitteluun, mikä on ehkä yksi paskimmista keksinnöistä ikinä. Itse myöskin arvostan siitä, että useamman kisan putkissa voi omaa sijoitustaan parantaa sabotoimalla parhaimman tekoäly kuskin ajoa :D Ei rehdillä pelillä huipulle päästä.
Kymmeniä tunteja tuli vietettyä tämän parissa ja ainoa isompi ongelma pelissä oli se, että myöhemmin tuli huomattua, että tekoäly ajaa vähän turhan hyvin. Ilman rattia ja polkimia on aika turha havitella niitä kultia niistä DLC paketeista, koska virheisiin ei ole yhtään varaa ja radat pitää ajaa optimoidusti. No ainakaan peli ei syyllisty siihen mihin 95% autopeleistä syyllistyy eli kuminauhoitteluun, mikä on ehkä yksi paskimmista keksinnöistä ikinä. Itse myöskin arvostan siitä, että useamman kisan putkissa voi omaa sijoitustaan parantaa sabotoimalla parhaimman tekoäly kuskin ajoa :D Ei rehdillä pelillä huipulle päästä.
63
Subnautica heittää pelaajan keskelle vieraan planeetan merta ja tavoitteena on tietenkin keksiä keino löytää tie takaisin kotiin. Helppoa tämä tietenkään ei ole, koska meressä uiskentelee muutakin kuin vain kultakaloja.
Hyvin tehtynä tämän tyyliset pelit ovat sellaisia harvoja pelejä, jotka onnistuvat kunnolla koukuttamaan itseäni. Tästäkin taisin kuudessa päivässä vetää platinan ja kello taisi näyttää, jotain 40 tuntia mikä on itselle aika poikkeuksellisen paljon aikaa pistää peliin noin lyhyessä ajassa (vaikka ei olisikaan mitään ihmiselon velvoitteita vaivana)
Itsellänihän on jonkinasteinen pelko syvää vettä kohtaan ja hieman tuli ihan kevyesti hikoiltua pelin parissa, mutta tosiaan onnistuin silti pelin läpäisemään. Lopulta onneksi tai epäonneksi ainoastaan reaperit onnistuvat olemaan sellaine uhka, joka saattavat vielä karmia pelin loppusakin ja muut syvyyden hirmut eivät vaan osaa aiheuttaa samanlaista terroria. Reaperin ääntelyn, kun kuulee, niin aika nopeasti kyllä aina tekee sata kasikymppiset.
Yleensä tällaisten pelien heikkous on rakennettavien ja kasattavien juttujen määrässä ja niin on valitettavasti vähän tämäkin kohdalla, mutta ei tämä peli iloani kummiskaan pilannut vaikka olisin toivonutkin enemmän erilaisia aluksia ja juttuja.
Ihan vain vinkkinä sellaisen voisin heittää, että ei kannata laittaa nälkiintymis mekaniikkaa päälle, koska se ei tuo peliin oikeasti yhtään mitään ja on vain ärsyttävä lisävaiva, jonka on helpompi kiertää tappamalla pelissä itsensä (myöhemmin saatava sukellusvene toimii spawn pointtina)
Vioistaan huolimatta Subnautica on kuitenkin nätti pieni seikkailu merenalaisessa maailmassa. Jatko-osaa (Below Zero) kokeilin jonkin aikaa, mutta valitettavasti se tuntui liian samalta ja jätin homman nopeasti kesken, koska sama päivitysrumba ei viehättänyt enää toista kertaa. Kannattaa ehkä tutkiskella ja pureskella, että kumpi näistä kahdesta enemmin kannattaa pelata. Tähän en oikein itse voi tarjota vastausta. Alussa ei ainakaan muuten reapereita jatko-osassa vastaan tullut, joten ehkä tästä syystä kannattaa jo ensimmäinen peli valita.
Hyvin tehtynä tämän tyyliset pelit ovat sellaisia harvoja pelejä, jotka onnistuvat kunnolla koukuttamaan itseäni. Tästäkin taisin kuudessa päivässä vetää platinan ja kello taisi näyttää, jotain 40 tuntia mikä on itselle aika poikkeuksellisen paljon aikaa pistää peliin noin lyhyessä ajassa (vaikka ei olisikaan mitään ihmiselon velvoitteita vaivana)
Itsellänihän on jonkinasteinen pelko syvää vettä kohtaan ja hieman tuli ihan kevyesti hikoiltua pelin parissa, mutta tosiaan onnistuin silti pelin läpäisemään. Lopulta onneksi tai epäonneksi ainoastaan reaperit onnistuvat olemaan sellaine uhka, joka saattavat vielä karmia pelin loppusakin ja muut syvyyden hirmut eivät vaan osaa aiheuttaa samanlaista terroria. Reaperin ääntelyn, kun kuulee, niin aika nopeasti kyllä aina tekee sata kasikymppiset.
Yleensä tällaisten pelien heikkous on rakennettavien ja kasattavien juttujen määrässä ja niin on valitettavasti vähän tämäkin kohdalla, mutta ei tämä peli iloani kummiskaan pilannut vaikka olisin toivonutkin enemmän erilaisia aluksia ja juttuja.
Ihan vain vinkkinä sellaisen voisin heittää, että ei kannata laittaa nälkiintymis mekaniikkaa päälle, koska se ei tuo peliin oikeasti yhtään mitään ja on vain ärsyttävä lisävaiva, jonka on helpompi kiertää tappamalla pelissä itsensä (myöhemmin saatava sukellusvene toimii spawn pointtina)
Vioistaan huolimatta Subnautica on kuitenkin nätti pieni seikkailu merenalaisessa maailmassa. Jatko-osaa (Below Zero) kokeilin jonkin aikaa, mutta valitettavasti se tuntui liian samalta ja jätin homman nopeasti kesken, koska sama päivitysrumba ei viehättänyt enää toista kertaa. Kannattaa ehkä tutkiskella ja pureskella, että kumpi näistä kahdesta enemmin kannattaa pelata. Tähän en oikein itse voi tarjota vastausta. Alussa ei ainakaan muuten reapereita jatko-osassa vastaan tullut, joten ehkä tästä syystä kannattaa jo ensimmäinen peli valita.
64
65
Metroidvaniat ovat keskimäärin inhokkeja itselleni, koska genre on niin täynnä kaikenmaailman ärsyttäviä suunnitteluratkaisuja ja yleensä vaikeustasoltaankin ne menevät todella vahvasti todistelun puolelle. Näistä syistä on erittäin harvinaista, että genren pelistä nautin, mutta Ori pelit ovat juuri näitä harvoja poikkeuksia. Näistä kahdesta se jälkimmäinen on tasaisempi kokemus, mutta molemmat ovat pelaamisen arvoisia, vaikka ensimmäinen osa hermojani koetteli huomattavasti enemmän. Mikä näissä vetää puoleensa on liikkumisen sulavuus ja se miten peli ei ole sellaista jatkuvaa “ai et tyhmä tajunnut lyödä sitä random seinää päästäksesi eteenpäin” Tämän tyyppisiä typeryyksiä Oreissa on huomattavasti keskivertoa metroidvania peliä vähemmän. Löydettävät päivityksetkin merkkaantuvat karttaan ja vanhoille alueille palaaminen tuntui ihan luontevalta niiden saamiseksi. Yleensä näissä peleissä aikaisemmin saavuttamattomissa olevien päivitysten hankkimisen yrittäminen on sellaista super raivostuttavaa jankkaamista (esim. Half Genie/full Garbage) koska yleensä päivitykset on sijoitettu niin, että samalle alueelle pitäisi palata 10 kertaa ellei odota ihan pelin loppuun asti, että kaikki kyvyt näiden saamiseksi on jo avautunut. Orissa tämä puoli toteutettu tasaisemmin ja kuten sanoin, niin Ori liikkuu todella sulavasti ja nopeasti, joten paikkojen läpi juokseminen ei kauan kestä.
Jo näillä ansioilla Orit menevät genren parhaimmistoon ja tälle listalle.
Jo näillä ansioilla Orit menevät genren parhaimmistoon ja tälle listalle.
66
PQ on näitä “match three tai four” pelejä, joissa laitetaan riviin kolme tai neljä samanlaista ikonia ja ikonit katoavat ja pisteitä satelee. Puzzle Quest tekijät kuitenkin päättivät tuoda tähän kaavaan kuitenkin lisä elementtinä RPG puolta. Pelkkien pisteiden keräämisen sijaan pelissä taistellaan joko oikeita pelaajia vastaan tai kampanjassa tekoälyä. Vahinkoa tehdään joko mätsäämällä kalloikoneita tai sitten saamalla tietyn määrän erivärisiä ikoneita kasaan, jolloin voi käyttää hahmon erikoiskykyjä. Erikoiskyvyt vaihtelevat ihan suorista vahinko kyvyistä erilaisiin buffeihin. Nämä pienet RPG lisät tuovat sen ekstra elementin, joka saa muutkin kuin pelkät kasuaalit koukuttamaan mätsäilyyn. Kyllä tätä ensimmäistä osaa tuli silmät punaisena aikanaan hakattua, mutta tekijät eivät sitten jatko-osien kohdalla ei mätsäily tainnut oikein sujua.
67
Sellainen mielikuva minulla on, että Killzone 3 sai monelta fanilta toruja sen takia, että aseissa ei muka ole sitä samaa painoa mitä aikaisemmissa. Tähän on vaikea sanoa, koska kakkosesta on päällimmäiseksi muistoksi jäänyt vain se miten ankea ja tylsä peli se oli eikä sitä pelastanut edes legendaarinen näyttelijä Brian Cox.
Moninpeliä kyllä tahkosin jonkun verran ja se sentään oli kyllä hauskaa, mutta yksinpeli kyllä suolattiin ristitulessa. Kolmosessa tajuttiin kenttiin vihdoin tuoda sitä väriä ja vaihtelua ja valituksista huolimatta Helghast urhojen listiminen on edelleen tyydyttävää puuhaa. Pelin päähahmot tosin ovat edelleen ärsyttäviä kusipäitä, jotka haluaa nähdä ristiinnaulittuna palleistaan, mutta uudet pahikset olivat ilahduttavia (toista heistä näyttelee Malcom Mcdowell) Todella kummallista kyllä vaan miten peli käytännössä vihjaa suoraa jatkoa lopussa, mutta ilmeisesti nelonen hyppää aikajanalla huomattavasti eteenpäin (todennäköisesti että uudet PS4 pelaajat pysyvät kärryillä) Itse en nelosta koskaan pelannut, koska kuulemma se on kehnohko eli kolmonen näillä näkymin on sarjan ykkönen ja ykkösenä se varmaan pysyy, koska Horizonin myötä sarja on taidettu kuopata.
Lisämaininta voisi heittää, että Killzone Mercenaries vitalla on muuten ihan jees, vaikka tyyliltään vähän eroaa muista peleistä.
Moninpeliä kyllä tahkosin jonkun verran ja se sentään oli kyllä hauskaa, mutta yksinpeli kyllä suolattiin ristitulessa. Kolmosessa tajuttiin kenttiin vihdoin tuoda sitä väriä ja vaihtelua ja valituksista huolimatta Helghast urhojen listiminen on edelleen tyydyttävää puuhaa. Pelin päähahmot tosin ovat edelleen ärsyttäviä kusipäitä, jotka haluaa nähdä ristiinnaulittuna palleistaan, mutta uudet pahikset olivat ilahduttavia (toista heistä näyttelee Malcom Mcdowell) Todella kummallista kyllä vaan miten peli käytännössä vihjaa suoraa jatkoa lopussa, mutta ilmeisesti nelonen hyppää aikajanalla huomattavasti eteenpäin (todennäköisesti että uudet PS4 pelaajat pysyvät kärryillä) Itse en nelosta koskaan pelannut, koska kuulemma se on kehnohko eli kolmonen näillä näkymin on sarjan ykkönen ja ykkösenä se varmaan pysyy, koska Horizonin myötä sarja on taidettu kuopata.
Lisämaininta voisi heittää, että Killzone Mercenaries vitalla on muuten ihan jees, vaikka tyyliltään vähän eroaa muista peleistä.
68
Tästä kun pelaamisesta niin pirun pitkä aika, niin vähän vaikea sanoa tästä paljoakaan, mutta se on itselleni niitä harvoja Metroidvania pelejä, joista pidän. Kentissä on mukavasti vaihtelua ja tiimi onneksi ei tämän kanssa enää pakottanut mitään touchscreen juttuja, niin kuin siinä aikaisemmassa DS pelissä. Huolimatta siitä, etät pidin POR:sta niin en DS trilogian päätös peliä koskaan saanut pelattua. Tämäkin epäkohta pitäisi korjata.
70
Näitä uusio retroräiskintöjä on viime vuosina alkanut putkahdella ja Dusk on niistä paras. Dusk on alkuperäisen Quaken tyylinen twitch shuutteri (tällä nyt ei mihinkään striimaukseen viitata), mutta toisin kuin moni muu uusioretro tekele, niin Duskin kanssa ei ratsasteta pelkällä nostalgialla vaan Duskilla on oma identiteettinsä. Tekijöillä on ollut luovuutta monenlaisiin visuaalisiin jippoihinkin, jotka monesti yllättävät ja huvituttivat. Ensimmäinen episodi on tunnelmaltaan paras, mutta ei ne muutkaan episodit huonoja ole (paitsi vikassa on yksi umpisurkea kikkailu kenttä)
71
E2 on hyvin Firaxis tyylinen strategiapeli eli se kulkee vahvasti Civien viitoittamaa tietä. Ensin valitaan joku pelin monista factionsista (jotka koostuvat eri roduista) ja sitten johdetaan kansakunta voittoon joko sodan tai rauhan kautta. Koko universumia ei siis tarvitse laittaa avaruus kengän alle vaan teitä voittoon on useampi.
Maailmankartalla tai tässä tapauksessa avaruus kartalla tutkitaan galakseja ja etsitään planeettoja, joille kannattaisi muodostaa uusia “siirtokuntia”. Ihan mitä tahansa systeemi ei kannata asuttaa. koska siirtokuntia ei voi tehdä loputtomasti ja systeemit, joissa on viisi (potentiaalisesti) asutettavaa planeettaa ovat paljon arvokkaampia kuin ne, joissa on vain yksi tai kaksi. Eri planeetoilla on myös eri resursseja ja ominaisuuksia, jotka vaikuttavat mihin suuntaan sitten sitä systeemiä kannattaa lähteä kehittämään. Suurin osa rakennettavista rakennuksista vie vain aikaa, mutta myöhemmin saatavat erikoisrakennukset syövät sitten jo arvokkaita erikois resursseja ja niitä ei mihin tahansa systeemiin kannata tehdä. Systeemien asuttamissa kannattaa myös huomioida, että alussa factionsista riippuen voi asuttaa planeetta tyyppiä X, mutta myöhemmin teknologia puun kautta voi kehittää tiedettä, joka mahdollistaa muidenkin tyyppisten planeettojen asuttamisen ja kehittämisen.
Itse pelasin kierroksen United Empire factionilla, joka on pelin tutustumiseen paras vaihtoehto, koska ihmisenä on ihmisen kannalta asiat helpompi ymmärtää.
Muita factioneja en kokeillut, mutta ilmeisesti jotkut perus mekaniikat vaihtelevat paljon eri factionien (rotujen välillä) Esim. Riftbornin eli kone rodun edustajat eivät synnytä vaan planeettojen populaatio täytyy erikseen rakentaa.
Pelissä on myös useampia politiikka systeemejä, jotka vaikuttavat monella tavalla siihen mitä bonuksia kansakuntasi nauttii eri muodoissaan. Esim. Diktatuurissa voi senaattiin asettaa vain yhden puolueen useamman sijasta (no daa) ja tämä rajoittaa lakeja ja bonuksia, joita saadaan sankari systeemin kautta. Diktatuurissa kuitenkin se iso etu, että puolueen saa aina itse valita ja diktatuurissa ei kansakunnan onnellisuus laske, vaikka kuinka paljon ryöstäisi ja tuhoaisi muiden planeettoja.
Pelissä siis tosiaan on myös “sankareita” eli hahmoja, jotka voi asettaa antamaan, joko bonuksia systeemiin tai sitten pistää johtamaan laivastoa. Sankarit saavat levuja ja oppivat kykyjä, jotka vaihtelevat ihan juuri sieltä taistelua huomattavasti avittavista kyvyistä kykyihin, jotka esim. nostavat systeemin raha tuotantoa. Jotkut kyvyt vaativat sankarin olemista senaatissa ja näiden kykyjen kautta voi saada valtavia bonuksia kuten sen, että laivastosi liikkuu avaruus kartalla huomattavasti nopeammin. Ilman kaikkia nopeuksia lisääviä teknologioita ei ne laivastot nimittäin nopeasti liiku ja jos nyt et satu pelaamaan DLC factionilla, jolla on portaali teknologiaa, niin sillä suurimmalla laivastolla ei pelasteta kaukaisia systeemiä, jos laivasto on toisella puolella universumia. Tämän takia jokaiseen suuntaan venyminen voi kostautua ja muiden vastustajien tuhoaminen ei käy niin helposti kuin civ peleissä.
Taistelusysteemiä on vähän vaikeampi avata, koska en oikein koskaan päässyt sisään siihen. Taistelujahan ei pelissä pääse johtamaan varsinaisesti, vaan ennen taistelu päätetään joku saatavilla olevista taktiikoista (näitä avautuu monella tapaa) jotka vaikuttavat muodostelmaan, jossa laivastosi hyökkää ja kaikki sitten tapahtuu automaattisesti. Erityyppisiä taistelualuksia on, joka factionilla alle 10 kappaletta ja niistä on mahdollista itse suunnitella erilaisia variaatioita. Pelissä on jonkinlainen kivi, paperi, sakset systeemi ja jotkut aseet ovat vahvempia A asiaa vastaan ja heikkoja B asiaa vastaan jne. Vaikka en systeemiin syventynytkään, niin taisteleminen ei varmaan parhaimmillaankaan ole kovin deeppiä ja onkin heikoin osa peliä, mutta jos jaksaa paneutua alusten suunnitteluun, niin ehkä siitä saa jotain irti.
Loppu pelin puudutuksesta ja pelin taistelusysteemistä huolimatta Endless Space 2 oli hyvin koukuttavaa tavaraa ja se klassinen “yksi vuoro vielä” hokeminen helpostikin useamman tunnin ajan.
Maailmankartalla tai tässä tapauksessa avaruus kartalla tutkitaan galakseja ja etsitään planeettoja, joille kannattaisi muodostaa uusia “siirtokuntia”. Ihan mitä tahansa systeemi ei kannata asuttaa. koska siirtokuntia ei voi tehdä loputtomasti ja systeemit, joissa on viisi (potentiaalisesti) asutettavaa planeettaa ovat paljon arvokkaampia kuin ne, joissa on vain yksi tai kaksi. Eri planeetoilla on myös eri resursseja ja ominaisuuksia, jotka vaikuttavat mihin suuntaan sitten sitä systeemiä kannattaa lähteä kehittämään. Suurin osa rakennettavista rakennuksista vie vain aikaa, mutta myöhemmin saatavat erikoisrakennukset syövät sitten jo arvokkaita erikois resursseja ja niitä ei mihin tahansa systeemiin kannata tehdä. Systeemien asuttamissa kannattaa myös huomioida, että alussa factionsista riippuen voi asuttaa planeetta tyyppiä X, mutta myöhemmin teknologia puun kautta voi kehittää tiedettä, joka mahdollistaa muidenkin tyyppisten planeettojen asuttamisen ja kehittämisen.
Itse pelasin kierroksen United Empire factionilla, joka on pelin tutustumiseen paras vaihtoehto, koska ihmisenä on ihmisen kannalta asiat helpompi ymmärtää.
Muita factioneja en kokeillut, mutta ilmeisesti jotkut perus mekaniikat vaihtelevat paljon eri factionien (rotujen välillä) Esim. Riftbornin eli kone rodun edustajat eivät synnytä vaan planeettojen populaatio täytyy erikseen rakentaa.
Pelissä on myös useampia politiikka systeemejä, jotka vaikuttavat monella tavalla siihen mitä bonuksia kansakuntasi nauttii eri muodoissaan. Esim. Diktatuurissa voi senaattiin asettaa vain yhden puolueen useamman sijasta (no daa) ja tämä rajoittaa lakeja ja bonuksia, joita saadaan sankari systeemin kautta. Diktatuurissa kuitenkin se iso etu, että puolueen saa aina itse valita ja diktatuurissa ei kansakunnan onnellisuus laske, vaikka kuinka paljon ryöstäisi ja tuhoaisi muiden planeettoja.
Pelissä siis tosiaan on myös “sankareita” eli hahmoja, jotka voi asettaa antamaan, joko bonuksia systeemiin tai sitten pistää johtamaan laivastoa. Sankarit saavat levuja ja oppivat kykyjä, jotka vaihtelevat ihan juuri sieltä taistelua huomattavasti avittavista kyvyistä kykyihin, jotka esim. nostavat systeemin raha tuotantoa. Jotkut kyvyt vaativat sankarin olemista senaatissa ja näiden kykyjen kautta voi saada valtavia bonuksia kuten sen, että laivastosi liikkuu avaruus kartalla huomattavasti nopeammin. Ilman kaikkia nopeuksia lisääviä teknologioita ei ne laivastot nimittäin nopeasti liiku ja jos nyt et satu pelaamaan DLC factionilla, jolla on portaali teknologiaa, niin sillä suurimmalla laivastolla ei pelasteta kaukaisia systeemiä, jos laivasto on toisella puolella universumia. Tämän takia jokaiseen suuntaan venyminen voi kostautua ja muiden vastustajien tuhoaminen ei käy niin helposti kuin civ peleissä.
Taistelusysteemiä on vähän vaikeampi avata, koska en oikein koskaan päässyt sisään siihen. Taistelujahan ei pelissä pääse johtamaan varsinaisesti, vaan ennen taistelu päätetään joku saatavilla olevista taktiikoista (näitä avautuu monella tapaa) jotka vaikuttavat muodostelmaan, jossa laivastosi hyökkää ja kaikki sitten tapahtuu automaattisesti. Erityyppisiä taistelualuksia on, joka factionilla alle 10 kappaletta ja niistä on mahdollista itse suunnitella erilaisia variaatioita. Pelissä on jonkinlainen kivi, paperi, sakset systeemi ja jotkut aseet ovat vahvempia A asiaa vastaan ja heikkoja B asiaa vastaan jne. Vaikka en systeemiin syventynytkään, niin taisteleminen ei varmaan parhaimmillaankaan ole kovin deeppiä ja onkin heikoin osa peliä, mutta jos jaksaa paneutua alusten suunnitteluun, niin ehkä siitä saa jotain irti.
Loppu pelin puudutuksesta ja pelin taistelusysteemistä huolimatta Endless Space 2 oli hyvin koukuttavaa tavaraa ja se klassinen “yksi vuoro vielä” hokeminen helpostikin useamman tunnin ajan.
72
Tässä vaiheessa jokainen tietää, että sarjan isä Peter Molyneux on paskanpuhuja ja murto osa hänen hehkutuksistaan päätyy hänen peleihinsä. Fable ykkösestä piti tulla maailmaa mullistava jumalpeli, mutta lopulta sitten tulikin vain yksinkertainen, mutta viihdyttävä kevyt rope, jolla on oma identiteettinsä. Fable ei millään tavalla varsinaisesti säväytä, mutta on ihan tunnelmallinen pikku seikkailu, joka kannattaa kokea. Oli peli kuitenkin jollain tasolla “edistyksellinen” tullessaan ulos, koska pelissä pystyi mennä naimisiin ja kauppoja ja taloja ostelemaan. Nämä ja monet muut ominaisuudet ovat tosin aika päälle liimattuja, mutta aikanaan ne olivat jotain uutta isommissa RPG peleissä.
73
Erittäin simppeli, mutta mukava “diablomainen” retrostelu falcomilta vuodelta 2005. Pelaaminen on tosiaan suunnilleen pelkkää hiiren napin klikkailua, mutta joskus sitä haluaa jotain simppeliä. Pelihän ei ole tehty mitenkään älyttömän pitkän päästä PS1 kuolemasta, joten aikakauden henki on vielä pyörinyt huoneen nurkassa (peli taisi vissiin olla alunperin N-gagelle) ja siksi peli varmasti tuntuu siltä minkä näiden uusretro pelien pitäisi tuntua, eli autenttiselta retrolta (ilman niitä huonoimpia aikakautensa puoli) eikä köyhältä jäljitelmältä.
Pelillisesti Xanadu tosiaan on erittäin yksinkertainen luolasto juoksentelu, mutta jos se ei haittaa niin kannattaa kokeilla. Valitettavasti tosin vikan luolan piti tässä lyhyessä seikkailussa olla ihan järkyttävän pitkä sokkelo (damn nips) joka onnistui kyllä jättämään huonon maun suuhun. Muuten tykkäsin kokemuksesta pelin parissa pääsääntöisesti ja jos en sitä pahalla muistele, niin ei se loppukaan silloin koko kaivoa onnistunut myrkyttämään.
Kannattaa muuten huomioida, että tämä peli ei toimi valitettavasti moderneilla tietokoneilla ongelmitta. Peli hidasteli pahasti omalla koneella ja jouduin asentamaan fanien tekemän ohjelman, jolla yhteensopivuutta parannettiin niin, että peli pyöri normaalisti. GOG:kaan kohdalla ei sokeasti kannata luottaa siihen, että pelien toimivuus on taattu, koska aina välillä tulee vastaan tällaisia poikkeuksia.
Kyseinen ohjelma on ladattavissa alla olevasta osoitteesta
http://dege.freeweb.hu/dgVoodoo2/
Pelillisesti Xanadu tosiaan on erittäin yksinkertainen luolasto juoksentelu, mutta jos se ei haittaa niin kannattaa kokeilla. Valitettavasti tosin vikan luolan piti tässä lyhyessä seikkailussa olla ihan järkyttävän pitkä sokkelo (damn nips) joka onnistui kyllä jättämään huonon maun suuhun. Muuten tykkäsin kokemuksesta pelin parissa pääsääntöisesti ja jos en sitä pahalla muistele, niin ei se loppukaan silloin koko kaivoa onnistunut myrkyttämään.
Kannattaa muuten huomioida, että tämä peli ei toimi valitettavasti moderneilla tietokoneilla ongelmitta. Peli hidasteli pahasti omalla koneella ja jouduin asentamaan fanien tekemän ohjelman, jolla yhteensopivuutta parannettiin niin, että peli pyöri normaalisti. GOG:kaan kohdalla ei sokeasti kannata luottaa siihen, että pelien toimivuus on taattu, koska aina välillä tulee vastaan tällaisia poikkeuksia.
Kyseinen ohjelma on ladattavissa alla olevasta osoitteesta
http://dege.freeweb.hu/dgVoodoo2/
74
Sarjan ensimmäistä osaa en ole koskaan pelannut, mutta eiköhän pitäne paikkaansa väittämät, että se on karkeampi kokonaisuus kuin EO2 ja siksi yleensä se suosittellaan skippaamaan.
Ykkösessä on mm. enemmän grindausta ja sitähän on tässä kakkosessakin enemmän kuin kukaan kaipaa. Juoneltaan EO pelit ovat paperinohuita ja eivätkä liity toisiinsa, joten siltä kantilta on ihan sama mistä aloittaa. Päivitetyt 3DS version yrittävät tarjota juonen osalla enemmän, mutta niistä versioista minulla ei ole kokemusta ja ns. tarina moodi niissä edellyttää, että käytät pelintekijöiden luomia hahmoja, mikä on vähän näiden pelien ideaa vastaa.
Mutta joo. Etrian pelit on tarkoitettu ihmisille, joille tuttuja ovat sellaiset ikivanhat nimikkeet kuin Dungeon Master ja Wizardry. Ensimmäisessä persoonassa siis pyöritään grid pohjaisissa luolastoissa ja kuolema vaanii joka puolella. Luolastoissa ei yksin pyöritä vaan pelaaja saa kasata tiimiinsä viisipäisen joukkion. Hahmoluokkia on joka pelissä runsaasti, joten erillaisia kombinaatioita on tarjolla melkoisesti. Ei kannata kuitenkaan ihan ummikkona näitä lähestyä, koska jotkut hahmoluokat ovat toisia parempia ja monet hahmoluokkien kyvyistä on enemmän tai vähemmän turhia ja niihin kyky pisteiden tuhlaaminen voi kostautua. Peli kyllä tarjoa mahdollisuuden hyödyntää huonosti kyhättyä hahmoa uuden hahmon rekrytoinnissa, mutta tämä tilalle otettava hahmo on 5 leveliä alempana kuin se eläköityvä hahmo ja näissä peleissä levelien saaminen oikeasti ottaa aikansa. Ensimmäiseltä leveliltä aloittavia hahmoja voi luoda ihan vapaasti kylässä ja tiimiä vaihdella, mutta juuri edellä mainitusta syystä ei tämä kovin mielekästä ole.
Myöhemmissä peleissä ja versioissa peli tarjoaa erilaisia vaikeustasoja, mutta näissä DS peleissä kuolon korjatessa luolassa palautuu progressio sen viimeisen tallennuksen tasolle. Tämä tuo toki oman jännitteensä tutkimiseen, mutta helposti enemmänkin vaan turhauttaa.
Paljon markkinoinnissa ja keskusteluissa on nostettu kartta piirtelyä. Jotkut muinaisjäänteet kertovat tarinoita lapsuudestaan, jolloin piti ruutupaperille pelin luolastoja tihrustella, mutta näissä vedellään viivoja ja ikoneita kätevästi stylyksella. Aluksi tämä on kyllä ihan jännä ominaisuus, mutta näitä pelejä kun enemmän pelaa, niin aika työläältä se piirtäminen alkaa tuntua ja myöhemmät pelit tarjosivatkin pientä automatisaatiota tämän suhteen.
Eniten itseäni miellyttää näissä näiden pelien visuaalinen tyyli ja tunnelma. Yuzo Koshiron mainio musiikki pomppii sieltä rennosta niittyjen karkeloista sinne sydäntä pumppaavampaan pomo musiikkiin.
Valitettavasti tämä sarja ei vaan ole kuitenkaan kakkosen jälkeen enää iskenyt samalla lailla ja ehkä siinä siihen aikaan oli se tuoreus, koska hirveästi kokemusta itselläni ei ollut tämänkaltaisista peleistä. Kakkosta kuitenkin lämmöllä muistelen.
Ykkösessä on mm. enemmän grindausta ja sitähän on tässä kakkosessakin enemmän kuin kukaan kaipaa. Juoneltaan EO pelit ovat paperinohuita ja eivätkä liity toisiinsa, joten siltä kantilta on ihan sama mistä aloittaa. Päivitetyt 3DS version yrittävät tarjota juonen osalla enemmän, mutta niistä versioista minulla ei ole kokemusta ja ns. tarina moodi niissä edellyttää, että käytät pelintekijöiden luomia hahmoja, mikä on vähän näiden pelien ideaa vastaa.
Mutta joo. Etrian pelit on tarkoitettu ihmisille, joille tuttuja ovat sellaiset ikivanhat nimikkeet kuin Dungeon Master ja Wizardry. Ensimmäisessä persoonassa siis pyöritään grid pohjaisissa luolastoissa ja kuolema vaanii joka puolella. Luolastoissa ei yksin pyöritä vaan pelaaja saa kasata tiimiinsä viisipäisen joukkion. Hahmoluokkia on joka pelissä runsaasti, joten erillaisia kombinaatioita on tarjolla melkoisesti. Ei kannata kuitenkaan ihan ummikkona näitä lähestyä, koska jotkut hahmoluokat ovat toisia parempia ja monet hahmoluokkien kyvyistä on enemmän tai vähemmän turhia ja niihin kyky pisteiden tuhlaaminen voi kostautua. Peli kyllä tarjoa mahdollisuuden hyödyntää huonosti kyhättyä hahmoa uuden hahmon rekrytoinnissa, mutta tämä tilalle otettava hahmo on 5 leveliä alempana kuin se eläköityvä hahmo ja näissä peleissä levelien saaminen oikeasti ottaa aikansa. Ensimmäiseltä leveliltä aloittavia hahmoja voi luoda ihan vapaasti kylässä ja tiimiä vaihdella, mutta juuri edellä mainitusta syystä ei tämä kovin mielekästä ole.
Myöhemmissä peleissä ja versioissa peli tarjoaa erilaisia vaikeustasoja, mutta näissä DS peleissä kuolon korjatessa luolassa palautuu progressio sen viimeisen tallennuksen tasolle. Tämä tuo toki oman jännitteensä tutkimiseen, mutta helposti enemmänkin vaan turhauttaa.
Paljon markkinoinnissa ja keskusteluissa on nostettu kartta piirtelyä. Jotkut muinaisjäänteet kertovat tarinoita lapsuudestaan, jolloin piti ruutupaperille pelin luolastoja tihrustella, mutta näissä vedellään viivoja ja ikoneita kätevästi stylyksella. Aluksi tämä on kyllä ihan jännä ominaisuus, mutta näitä pelejä kun enemmän pelaa, niin aika työläältä se piirtäminen alkaa tuntua ja myöhemmät pelit tarjosivatkin pientä automatisaatiota tämän suhteen.
Eniten itseäni miellyttää näissä näiden pelien visuaalinen tyyli ja tunnelma. Yuzo Koshiron mainio musiikki pomppii sieltä rennosta niittyjen karkeloista sinne sydäntä pumppaavampaan pomo musiikkiin.
Valitettavasti tämä sarja ei vaan ole kuitenkaan kakkosen jälkeen enää iskenyt samalla lailla ja ehkä siinä siihen aikaan oli se tuoreus, koska hirveästi kokemusta itselläni ei ollut tämänkaltaisista peleistä. Kakkosta kuitenkin lämmöllä muistelen.
75
Älä vielä hakkaa näppäimistöä Nobunaga fani vaan hear me out. Taishi yksinkertaisesti sattui olemaan ensimmäinen NA peli, jota olen pelannut, joten en osaa verrata sitä sarjan muihin osiin ja enkä voi tietää miten Taishi pärjää vertailussa.
Ensi kosketuksensa tähän yhteen videopelien vanhimmista sarjoista oli Taishi mieluisa.. Niille, jotka eivät tiedä, niin Nobunaga’s Ambition sarja on sengoku kaudelle sijoittuva, vähän kevyempi grand strategy peli, jossa on tarkoitus yhdistää Japani yhdellä monista aikakaudella hallinneista klaaneista. Klaanin valinnalla onkin paljon väliä tässä pelissä, koska sillä on erittäin suuri merkitys, että kuka siellä lähi rajan toisella puolella istuu. Isommilla klaaneilla on toki muutenkin helpompi aloittaa.
Klaaneilla on myöskin omat bonuksensa ja esim. Date klaani on ainoa, joka pystyy käyttämään tuliaseilla varustettua ratsuväkeä (pelin paras yksikkö) Yksiköistä puheenollen voisi sanoa, että yksi pelin heikkouksista onkin niiden puute. Shogun kakkosessa oli tätä samaa ongelmaa, että erilaisia yksiköitä on vähän turhan vähän ja taishissa niitä taitaa olla vielä vähemmän. Pelissä taisteleminen silti pysyy ihan mielenkiintoiselta ja jos nyt Shogun vertailua jatketaan, niin Taishissa taistelut ratkaisee moraali eikä välttämättä kaikkien vihujen lahtaaminen. Pelissä on moraali palkki, joka laskee aina kun joukkosi ottavat liikaa vahinkoa, tulevat yllätytetyksi tai jos vihollinen käyttää erilaisia moraaliin vaikuttavia buusteja. Isoimpana juttuna kuitenkin on, että molemmilla armeijoilla on aina johtavan komentajan oma yksikkö kentällä ja tämän yksikön karkottaminen/tuhoaminen ratkaisee heti taistelun. On siis mahdollista onnistuneesti rynnätä täysillä vihollisen komentajan kimppuun ja voittaa taistelu välittömästi sitä kautta. Joskus tämä on hengenpelastava vaihtoehto, mutta yleensä toki haluaa enemmin harjoittaa tuhoamissotaa ja hävittää vihollisen armeijat.
Taistelut ovat hyvin pitkälti sitä klassista mukavaa manööverien tekemistä ja vihollisten eristämistä ja jne. Taistelut tapahtuvat reaaliajassa, mutta pelin voi pistää paussille, että saa käskyt annettua rauhassa.
Rakentelu puolella taas peli on melko yksinkertainen ja oikeastaan siitä puolesta minulla ei ole mitään sanottavaa. Koko hommahan voi automatisoida täysin ja keskittyä sotimiseen. Sotiminen tässä on se A ja Ö ja itse tykkään tällaisista kartan valloitus peleistä silloin, kun niissä on oikea balanssi. Taishi on juuri näitä pelejä, jotka eivät tarvitse tutkintoa nauttiakseen pelistä, mutta ei myöskään sentään niin simppeli, että mitään ei tarvitse miettiä. Isoin hiusten repiminen tässä oikeasti tulee siitä miten eilisen vihollinen on muka tämän päivän kaveri ja koko ajan kuitenkin joku iskee puukkoa selkään. Turhaan ei itsellä jäänyt mieleen lentämään ilmaus “blasted Mori” koska kyseinen klaanin iso vittupää on koko ajan julistamassa sotaa.
Tarkoitus on kyllä kokeilla sarjan muitakin pelejä, mutta KOEI on niin huono alejen kanssa PC:llä. Peli toimii muuten hyvin konsoleilla ja itse pelasinkin Taishin PS4 versiota.
Ensi kosketuksensa tähän yhteen videopelien vanhimmista sarjoista oli Taishi mieluisa.. Niille, jotka eivät tiedä, niin Nobunaga’s Ambition sarja on sengoku kaudelle sijoittuva, vähän kevyempi grand strategy peli, jossa on tarkoitus yhdistää Japani yhdellä monista aikakaudella hallinneista klaaneista. Klaanin valinnalla onkin paljon väliä tässä pelissä, koska sillä on erittäin suuri merkitys, että kuka siellä lähi rajan toisella puolella istuu. Isommilla klaaneilla on toki muutenkin helpompi aloittaa.
Klaaneilla on myöskin omat bonuksensa ja esim. Date klaani on ainoa, joka pystyy käyttämään tuliaseilla varustettua ratsuväkeä (pelin paras yksikkö) Yksiköistä puheenollen voisi sanoa, että yksi pelin heikkouksista onkin niiden puute. Shogun kakkosessa oli tätä samaa ongelmaa, että erilaisia yksiköitä on vähän turhan vähän ja taishissa niitä taitaa olla vielä vähemmän. Pelissä taisteleminen silti pysyy ihan mielenkiintoiselta ja jos nyt Shogun vertailua jatketaan, niin Taishissa taistelut ratkaisee moraali eikä välttämättä kaikkien vihujen lahtaaminen. Pelissä on moraali palkki, joka laskee aina kun joukkosi ottavat liikaa vahinkoa, tulevat yllätytetyksi tai jos vihollinen käyttää erilaisia moraaliin vaikuttavia buusteja. Isoimpana juttuna kuitenkin on, että molemmilla armeijoilla on aina johtavan komentajan oma yksikkö kentällä ja tämän yksikön karkottaminen/tuhoaminen ratkaisee heti taistelun. On siis mahdollista onnistuneesti rynnätä täysillä vihollisen komentajan kimppuun ja voittaa taistelu välittömästi sitä kautta. Joskus tämä on hengenpelastava vaihtoehto, mutta yleensä toki haluaa enemmin harjoittaa tuhoamissotaa ja hävittää vihollisen armeijat.
Taistelut ovat hyvin pitkälti sitä klassista mukavaa manööverien tekemistä ja vihollisten eristämistä ja jne. Taistelut tapahtuvat reaaliajassa, mutta pelin voi pistää paussille, että saa käskyt annettua rauhassa.
Rakentelu puolella taas peli on melko yksinkertainen ja oikeastaan siitä puolesta minulla ei ole mitään sanottavaa. Koko hommahan voi automatisoida täysin ja keskittyä sotimiseen. Sotiminen tässä on se A ja Ö ja itse tykkään tällaisista kartan valloitus peleistä silloin, kun niissä on oikea balanssi. Taishi on juuri näitä pelejä, jotka eivät tarvitse tutkintoa nauttiakseen pelistä, mutta ei myöskään sentään niin simppeli, että mitään ei tarvitse miettiä. Isoin hiusten repiminen tässä oikeasti tulee siitä miten eilisen vihollinen on muka tämän päivän kaveri ja koko ajan kuitenkin joku iskee puukkoa selkään. Turhaan ei itsellä jäänyt mieleen lentämään ilmaus “blasted Mori” koska kyseinen klaanin iso vittupää on koko ajan julistamassa sotaa.
Tarkoitus on kyllä kokeilla sarjan muitakin pelejä, mutta KOEI on niin huono alejen kanssa PC:llä. Peli toimii muuten hyvin konsoleilla ja itse pelasinkin Taishin PS4 versiota.
76
Mafia heittää sinut sinisilmäisen taksikuski Tommy Angelon kenkiin, joka ajautuu rikoksen tielle ja päätyy nostamaan Salierin perheen yhdeksi Lost Heaven cityn vaikutusvaltaisimman mafiosoista. Tarina ei ole kovin ihmeellinen (enää herran vuonna 2021) mutta mukaan kyllä mahtuu joitain hahmoja, joista kyllä välittää ja pääasia on, että pääsee laulattamaan Tommygunia. Peliä taidettiin aikanaan verrataan GTA peleihin, mutta Mafiassa ei varsinaisesti koskaan vapaasti liikuta kaupungissa (muuta kuin erillisessä free modessa) vaan pelissä kuljetaan tehtävästä toiseen. Joidenkin tehtävien aikana on kyllä tilaisuus ajella muualle kuin määränpäähän ja yhtenä sivu juttuna on varastella autoja, mutta melko lineaarisesta pelistä on oikeasti kyse. GTA:n tapaan kuitenkin joutuu varautumaan siihen, että pelissä ajellaan todella paljon ja paljon ajelusta on ihan sellaista hidasta kärryttelyä paikasta toiseen. Mafiahan sijoittuu sinne 20–30-luvulle niin ne kaikki autot eivät ole nopeimmasta päästä ja jos poliisit näkevät pelaajan ajavan päin punaisia tai liian kovaa niin lakikirjalla isketään.
Mitä nyt tehtäviin tulee, niin ihan kivana pikku juttuna on, että joissakin tehtävissä pääsee vähän luovuuttakin hieman käyttämään. Esim. yhdessä alkupään tehtävässä ajetaan motellille pelastamaan kaveria ja tehtävä päätyy takaa-ajoon, mutta jos ammutkin pihalla olevasta autosta rengaat irti niin kyseistä kohtausta ei tapahdu. Tällaiset pienet hauskuudet ovat tosiaan pienessä osassa, mutta kiva juttu kummiskin. Tehtävissä on kyllä myöskin vaihtelua, vaikka pelissä paljon ajellaan ja tapetaankin porukkaa.
Tässä vaiheessa on hyvä mainita se pahamaineinen ajokilpailu, jota suorittaessa ei kenenkään hermot säästyneet. Myöhemmin tätä kilpailua helpotettiin ja vissiin sen sai skipata kokonaankin jonkun patchin jälkeen, mutta alkuperäisessä muodossa se kisa oli varmaan kaikista raivostuttavin asia mitä olen koskaan videopelissä tehnyt. Kyseisessä kisassa joutuu ajamaan useamman kierroksen ja ne kierrokset saa ajaa ihan täydellisesti, koska ne auton fysiikat on sellaiset, että ellet ota autoa täysin haltuusi niin vittu henki menee hetkessä. Aja vähänkin väärin niin vähäisinkin pomppu tiessä syöksee sen paskakasan suoraan radalta atmosfääriin ja pidemmälle. Laskua en epäonnistuneista yrityksistä koskaan pitänyt, mutta tuntui ainakin, että yrityksiä meni 30–50 ennen kuin vihdoin onnistuin kisan voittamaan. Mitään muuta noin raivostuttavaa onneksi pelissä ei ole, mutta peliin kyllä mahtuu useampi vaikeampi tulitaistelu. Niihin liittyen voisi mainita, että mafiassa ei mitään regeneroivaa helttiä ole ja panoksetkin ovat arvokkaita ja tämä voi johtaa melko tukaliin tilanteisiin, jos se checkpointti tuleekin huonoon aikaan.
Mafia varmaan tuntuukin nykypäivänä melko dänkiltä, mutta aikanaan se oli oikein vakuuttava ja se voi vielä nykyäänkin olla kuitenkin kokemisen arvoinen, jos pelin aikakausi kiinnostaa. Pelissä on myös tosiaan annos sitä kivaa tsekkiläistä luovutta, joka saattaa tehdä pelistä pelaamisen arvoisen joillekin.
Pelistähän tehtiin remake vuonna 2020, mutta sitä en todellakaan suosittele alkuperäisen sijaan pelaamaan, vaikka ehkä sulavammasta pelistä kyse onkin. Kyseessä on kuitenkin huomattavasti geneerisempi ja mauttomampi teos, joka kusee alkuperäisen vahvuuksien päälle.
Mitä nyt tehtäviin tulee, niin ihan kivana pikku juttuna on, että joissakin tehtävissä pääsee vähän luovuuttakin hieman käyttämään. Esim. yhdessä alkupään tehtävässä ajetaan motellille pelastamaan kaveria ja tehtävä päätyy takaa-ajoon, mutta jos ammutkin pihalla olevasta autosta rengaat irti niin kyseistä kohtausta ei tapahdu. Tällaiset pienet hauskuudet ovat tosiaan pienessä osassa, mutta kiva juttu kummiskin. Tehtävissä on kyllä myöskin vaihtelua, vaikka pelissä paljon ajellaan ja tapetaankin porukkaa.
Tässä vaiheessa on hyvä mainita se pahamaineinen ajokilpailu, jota suorittaessa ei kenenkään hermot säästyneet. Myöhemmin tätä kilpailua helpotettiin ja vissiin sen sai skipata kokonaankin jonkun patchin jälkeen, mutta alkuperäisessä muodossa se kisa oli varmaan kaikista raivostuttavin asia mitä olen koskaan videopelissä tehnyt. Kyseisessä kisassa joutuu ajamaan useamman kierroksen ja ne kierrokset saa ajaa ihan täydellisesti, koska ne auton fysiikat on sellaiset, että ellet ota autoa täysin haltuusi niin vittu henki menee hetkessä. Aja vähänkin väärin niin vähäisinkin pomppu tiessä syöksee sen paskakasan suoraan radalta atmosfääriin ja pidemmälle. Laskua en epäonnistuneista yrityksistä koskaan pitänyt, mutta tuntui ainakin, että yrityksiä meni 30–50 ennen kuin vihdoin onnistuin kisan voittamaan. Mitään muuta noin raivostuttavaa onneksi pelissä ei ole, mutta peliin kyllä mahtuu useampi vaikeampi tulitaistelu. Niihin liittyen voisi mainita, että mafiassa ei mitään regeneroivaa helttiä ole ja panoksetkin ovat arvokkaita ja tämä voi johtaa melko tukaliin tilanteisiin, jos se checkpointti tuleekin huonoon aikaan.
Mafia varmaan tuntuukin nykypäivänä melko dänkiltä, mutta aikanaan se oli oikein vakuuttava ja se voi vielä nykyäänkin olla kuitenkin kokemisen arvoinen, jos pelin aikakausi kiinnostaa. Pelissä on myös tosiaan annos sitä kivaa tsekkiläistä luovutta, joka saattaa tehdä pelistä pelaamisen arvoisen joillekin.
Pelistähän tehtiin remake vuonna 2020, mutta sitä en todellakaan suosittele alkuperäisen sijaan pelaamaan, vaikka ehkä sulavammasta pelistä kyse onkin. Kyseessä on kuitenkin huomattavasti geneerisempi ja mauttomampi teos, joka kusee alkuperäisen vahvuuksien päälle.
77
AVP2:sta itselleni ei ole kauheasti muistoja, mutta silloin aikanaan se oli todella kova juttu. Pelin erikoisuutena voi pitää, että siinä pääsee pelaamaan avaruusmarinaadien lisäksi myös Xenomorphina ja mahtavana predaattorina. Jokainen rotu onkin peli tyyliltään erilainen ja eri rodut on toteutettu erinomaisen hyvin. Predaattorina saa leikkiä elokuvista tutuilla leluilla ja xenomorphina liidetään pitkin seiniä. Sotilaana taas meno on taas kauhupeli maisempaa pimeillä käytävillä kuumottelua. Varmasti edelleenkin markkinoiden paras AVP peli, koska kaikki uudemmat julkaisut ovat olleet kehnoja tai keskinkertaisia.
78
Corpse Party on tarina kaveruksista, jotka pieleen menneen "ystävyys rituaalin" seurauksena päättyvät “ei niin mukavaan versioon” koulustaan, josta heidän täytyy selvitä elossa ulos. Pelin ulkoasun ei kannata hämätä nimittäin meno menee aina ronskiksi (Gore, pissa ja muut liipaisin varoitukset)
Tätä peliä on kuitenkin vaikea suositella, koska vaikka pelissä on hyvä tarina ja hienovaraista tarinankerrontaa, on se kuitenkin pelinä aikamoista kuraa. PSP versio on remake 90-luvun indie pelistä ja se ihan oikeasti näkyy. Tämä on niitä pelejä, jotka täytyy pelata walktrough kädessä, jos ei halua tuhlata paljon aikaa aivan joutavalla haahuilulla. Corpse Partyssa nimittäin monesti pitää eri huoneissa käydä tietyissä järjestyksessä, jotta homma vihdoin etenee. Käytännössä se meinaa sitä, että saat haahuilla samat paikat tuhannesti läpi pelin ennen kuin kaikki kohtaukset on vihdoinkin triggeröity. Pelistä löytyy myös turhauttavia trial and error pako kohtauksia, joiden häviäminen johtaa ihan riittävän pitkien kohtausten uudelleen läpi kahlaamiseen. Perinteiseen typerään japanilaiseen tapaan ei tietenkään voi kaikkea dialogia ynnä muuta vaan skipata kerralla (suosittelen siis emulaattoria) Pelissä on kuitenkin tavallaan tarkoitus vähintään kerran kuolla eri paikoissa, koska kuolin kohtaukset ovat osa peliä.
Pelin ääninäyttelykin on aikamoista B-kamaa, mutta kyllä sitä yhden pelin verran kestää kuunnella. Kaikista näistä vioistaan huolimatta ensimmäinen Corpse Party on silti tarinansa takia kokemisen arvoinen ja vaikka RPG maker pelistä on kyse, niin peli osaa kyllä olla ihan riittävän painostava tunnelmaltaan aina paikoittain.
Pelille on tehty tässä vaiheessa jo ties kuinka monta jatko-osaa, joista kaksi ensimmäistä olen itse pelannut. Ensimmäinen näistä eli Book Of Shadows on enimmäkseen turha ja todella kuiva. Sentään turha haahuilu on onnistuttu poistamaan, koska kyseessä on perinteinen VN eikä RPG maker peli.
Kolmas osa sitten taas palaa niin sanotusti juurille, mutta on aivan täyttä paskaa ja vetää koko sarjan aivan väärille urille. Ykkösosa onneksi kuitenkin toimii ihan itsenäisenä teoksena, joten jatko-osia ei ole onneksi pakko pelata.
Tätä peliä on kuitenkin vaikea suositella, koska vaikka pelissä on hyvä tarina ja hienovaraista tarinankerrontaa, on se kuitenkin pelinä aikamoista kuraa. PSP versio on remake 90-luvun indie pelistä ja se ihan oikeasti näkyy. Tämä on niitä pelejä, jotka täytyy pelata walktrough kädessä, jos ei halua tuhlata paljon aikaa aivan joutavalla haahuilulla. Corpse Partyssa nimittäin monesti pitää eri huoneissa käydä tietyissä järjestyksessä, jotta homma vihdoin etenee. Käytännössä se meinaa sitä, että saat haahuilla samat paikat tuhannesti läpi pelin ennen kuin kaikki kohtaukset on vihdoinkin triggeröity. Pelistä löytyy myös turhauttavia trial and error pako kohtauksia, joiden häviäminen johtaa ihan riittävän pitkien kohtausten uudelleen läpi kahlaamiseen. Perinteiseen typerään japanilaiseen tapaan ei tietenkään voi kaikkea dialogia ynnä muuta vaan skipata kerralla (suosittelen siis emulaattoria) Pelissä on kuitenkin tavallaan tarkoitus vähintään kerran kuolla eri paikoissa, koska kuolin kohtaukset ovat osa peliä.
Pelin ääninäyttelykin on aikamoista B-kamaa, mutta kyllä sitä yhden pelin verran kestää kuunnella. Kaikista näistä vioistaan huolimatta ensimmäinen Corpse Party on silti tarinansa takia kokemisen arvoinen ja vaikka RPG maker pelistä on kyse, niin peli osaa kyllä olla ihan riittävän painostava tunnelmaltaan aina paikoittain.
Pelille on tehty tässä vaiheessa jo ties kuinka monta jatko-osaa, joista kaksi ensimmäistä olen itse pelannut. Ensimmäinen näistä eli Book Of Shadows on enimmäkseen turha ja todella kuiva. Sentään turha haahuilu on onnistuttu poistamaan, koska kyseessä on perinteinen VN eikä RPG maker peli.
Kolmas osa sitten taas palaa niin sanotusti juurille, mutta on aivan täyttä paskaa ja vetää koko sarjan aivan väärille urille. Ykkösosa onneksi kuitenkin toimii ihan itsenäisenä teoksena, joten jatko-osia ei ole onneksi pakko pelata.
79
Varmaan huumorinkukkasena Carmageddon peleissä voi kisat voittaa ihan pelkästään ajamalla riittävästi kierroksia, mutta pelin hauskuus on antaa niiden työmatkojen aggression purkautua ja pistää pelti rutisemaan. Voitto siis kentissä saavutetaan sillä, että kaikki muut kilpailijat lähetetään romuttamolle. Kuitenkaan ihan rajoituksetta ei homma pyöri vaan kokoajan kello tikittää ja lisää aikaa pitää hankkia välillä check pointeista, kilpailijoiden eliminoimisesta ja jättämällä ihmisten ja lehmien ruhoja tie täyteen. Romuttajakin luonnollisesti voi tulla romutetuksi, joten varuillaan saa olla. Mukana on tietenkin myös power uppeja ja sun muuta klassista arcade tavaraa. Sitä uusinta ja huonoiten vastaanotettua lukuun ottamatta olen tainnut kaikki sarjan pelit pelata läpi ja henkilökohtainen suosikkini taisi olla kakkonen, mutta muistaakseni jokainen osa on pelaamisen arvoinen.
80
TS ei varsinaisesti tajuntaa räjäyttänyt ja pelin valintojen teko systeemi hehkutettiin ihan liikaa, mutta harvinaista herkkua se kuitenkin on tactic RPG pelien ystäville.
TRPG’t helposti astuvat siihen kuoppaan, että niiden vaikeustaso on todella epätasainen ja haastetta yleensä tulee mitä halpamaisin keinoin. TS kuitenkin yllätti erittäin positiivisesti tässä suhteessa, koska peli ei päästä pelaaja kuin ‘koiraa veräjästä’, mutta ei myöskään sorru halpamaisuuksiin kuin korkeintaan “viimeisessä kentässä” (mikä antoi itselle sellaisen vaikutelman, että vaihdoin vaikeustason suoraan easyyn siinä)
Mihinkään syvälliseen pellilliseen katsaukseen en mene, mutta mainittakoon erikseen, että tässä pelissä utility ja support hahmotkin olivat oikeasti hyödyllisiä ja peli ei mennyt siihen, että eniten lämää tekevät vaan putsaavat pöydän yksinään.
Tarina kuitenkaan ei ollut ihan pelillisen puolen tasalla ja oli enemmänkin sellainen asiansa ajava kuin mikään kirsikka kakun päällä. Toivoisin että tämän tyyppisissä tarinoissa panostettaisiin vähän enemmän sinne realismiin eikä esim. armeijat vaan marssisi ympäri maita ja mantuja päivässä (ja huomaamatta) Tämä saikin pelin maailman tuntumaan aivan uskomattoman pieneltä.
Mutta joo. TS ei ehkä ole Fire Emblem Three Houses, mutta papukaijamerkin arvoinen TRPG.
TRPG’t helposti astuvat siihen kuoppaan, että niiden vaikeustaso on todella epätasainen ja haastetta yleensä tulee mitä halpamaisin keinoin. TS kuitenkin yllätti erittäin positiivisesti tässä suhteessa, koska peli ei päästä pelaaja kuin ‘koiraa veräjästä’, mutta ei myöskään sorru halpamaisuuksiin kuin korkeintaan “viimeisessä kentässä” (mikä antoi itselle sellaisen vaikutelman, että vaihdoin vaikeustason suoraan easyyn siinä)
Mihinkään syvälliseen pellilliseen katsaukseen en mene, mutta mainittakoon erikseen, että tässä pelissä utility ja support hahmotkin olivat oikeasti hyödyllisiä ja peli ei mennyt siihen, että eniten lämää tekevät vaan putsaavat pöydän yksinään.
Tarina kuitenkaan ei ollut ihan pelillisen puolen tasalla ja oli enemmänkin sellainen asiansa ajava kuin mikään kirsikka kakun päällä. Toivoisin että tämän tyyppisissä tarinoissa panostettaisiin vähän enemmän sinne realismiin eikä esim. armeijat vaan marssisi ympäri maita ja mantuja päivässä (ja huomaamatta) Tämä saikin pelin maailman tuntumaan aivan uskomattoman pieneltä.
Mutta joo. TS ei ehkä ole Fire Emblem Three Houses, mutta papukaijamerkin arvoinen TRPG.
81
MDK eli murder death kill on hyvin erikoisella graafisella ilmeellä varustettu ja muutenkin hyvin omintakeinen kolmannen persoonan räiskintä PC:lle ja PS1:lle. Ennen osattiin irrotella ja MDK ei ole vain pelkkää räiskintää vaan mukana on erikois osuuksia kuten lumilautailua (minipelejä) Pelin päähenkilö Kurtin ihme puku on myöskin varustettu “varjolla” jolla pääseekin välillä kentissä liitelemään. Peli on myöskin hyvin humoristinen ja kaikki huumori on muistaakseni sanatonta, koska Kurt ei mitään turhia onelinereita heittele. Ilmeisesti sama yritys oli Earthworm Jimin takana ja MDK:n lisäksi Shiny Entertainmentin katalogista löytyy muitakin hyvin epäsovinnaisia pelejä kuten Sacrifice ja Messiah. Harmillisesti luovuudesta ei usein palkita vaan yritys lopulta päätyi tekemään paskoja lisenssipelejä eikä sitä tänä päivänä vanhassa muodossaan enää ole.
Bioware teki muuten pelille jatkoa ja ihan passeli räiskintä sekin taisi olla, mutta ei siinä ihan samaa energiaa ollut.
Bioware teki muuten pelille jatkoa ja ihan passeli räiskintä sekin taisi olla, mutta ei siinä ihan samaa energiaa ollut.
82
KUF yhdisti kaksi asiaa, josta pidin eli reaaliaikastrategian ja musou sarjan napin rämpytys combatin. Voisi kuvitella, että tällainen ei toimisi oikein konsolilla, mutta vanhan xboxin ohjaimessa on riittävästi nappeja siihen, että homma pysyy ihan hyvin kasassa. Pelistä löytyy ihan kiitettävästi erilaisia yksiköitä sieltä perinteisistä jalkasotilaista ratsuväkeen ja jne. Muista strategiapeleistä peleistä tuttuun tapaan mennään sillä perinteisellä loogisella tyylillä, eli ratsuväki jyrää perus jalkasotilaat ja keihäsmiehet taas kaatavat ratsut ja näin edelleen. Pelin yksiköiden varusteita pääsee päivittämään ja ylentämään joukot isompaan tieriin, mutta tämän lisäksi päivitellään hahmoa, jota ohjataan lähitaistelussa (ainoa uniikki yksittäinen hahmo armeijassa) Rahaa kuitenkin jaetaan todella kitsaasti ja peli ei ole sieltä helpoimmasta päästä, joten rahankäyttöä joutuu oikeasti miettimään. Fire Emblem tyyliin rykmenttejä ei saa takaisin, jos vihollinen pääsee tuhoamaan ne, joten tarkkana saa tässäkin suhteessa olla. No tehtävän uudelleen aloittaminen on muutenkin aika lailla edessä, jos yksikön heikkouteen päästään iskemään, koska vajaalla armeijalla taisteluja ei niin vaan voiteta. Ensimmäisen kampanjan päähahmolla on vielä erittäin hyödyllinen parannus kyky, jolla yksiköitä saadaan uudelleen kasattua taistelussa, mutta muilla kahdella hahmolla tätä luksusta ei tainnut olla. Pelissä tosiaan on myös sitä musou tyylistä napin hakkaamista siinä vaiheessa, kun johtajan yksikkö pääsee lähitaisteluun. Sellaista tyydyttävää yksinkertaista lahtaamistahan se sitten on, mutta “taktisena puolena” on vihollisen joukko osaston johtajan pään jahtaamista. Johtajan kaulan katkettua koko yksikkö kaatuu hetkessä, joten johtajan ohjaamisesta on tässä mielessä hyötyä (varsinaisesti ei taideta koskaan pakottaa ottamaan osaa lähitaisteluun)
Siinäpä pelin idea lyhykäisyydessään. Pelistä ja sen jatko-osasta (en ole pelannut) löytyy nykyään ainakin GOG:sta PC portti, mutta alkuperäisen Xbox version voi varmaan vieläkin saada ihan hyvään hintaan. Ei tällaisia pelejä markkinoilla montaa ole.
Siinäpä pelin idea lyhykäisyydessään. Pelistä ja sen jatko-osasta (en ole pelannut) löytyy nykyään ainakin GOG:sta PC portti, mutta alkuperäisen Xbox version voi varmaan vieläkin saada ihan hyvään hintaan. Ei tällaisia pelejä markkinoilla montaa ole.
83
Sims on jumala simulaattori, jossa tarkoitus on tuottaa tuskaa ja kärsimystä luomillesi ihmis- hahmoille.. Pistä heidät huoneeseen ja poista ovet. Pistä heidät altaaseen ja poista tikkaat. Pistä heidät tilaan, joka on täynnä mattoja ja tuikkaa takkaan tuli. Monet ovat keinot, joilla suvun takapihalla oleva hautausmaa väritetään traagisilla ihmiskohtaloilla. Vaihtoehtoisesti voi aina adoptoida lapsia ja käyttää heitä veriuhrina. Luovuuteen kannustetaan.
85
Kinenctin tuleminen ja kuolema tuntui viemän DDR sarjan mukanaan tai sitten Konamin muu sulaminen, mutta joka tapauksessa sarjaa ei ole kotikonsoleilla enää nähty herran vuosiin.
Onneksi PS2 konsolia ei meiltä kukaan vie ja näitä sen ajan DDR klassikoita kyllä pelailee edelleen.
Näiden pelailu onkin hauskaa sekä hyödyllistä, mutta valitettavasti jonkilaisena kompastuskivenä on sen yleisesti ottaen aika surkea musiikkivalikoima. Ellet satu pitämään 2000-luvun teini musiikista, niin iso osa sarjan musiikista ei kyllä valitettavasti mukanaan vie.
Joka pelistä löytyy kuitenkin muutama originaali kappale, jota jaksaa tahkota, mutta pelien välillä joutuu hyppimään, jos haluaa pidemmän session vetää. Todella harmillista myöskin on se, että Konami ei koskaan ymmärtänyt hyödyntää paremmin musiikkia omista pelisarjoistaan (No ne teini tytöt näistä tuskin olisi innostunut).
Fusion (PS2) pelistä löytyy kaksi SH kappaletta ja ensimmäisestä XBOX360 pelissä on se yksi Castlevania remix, mutta siinäpä ne aika lailla on. Länsi versioihin ei myöskään hirveästi anime biisejä ole uskallettu tuoda.
Mitään mestaria minusta ei koskaan näissä tullu, mutta enemmän kuin pari tuntia näihin tuli laitettua ja hyvät hiet sai välillä irti.
Onneksi PS2 konsolia ei meiltä kukaan vie ja näitä sen ajan DDR klassikoita kyllä pelailee edelleen.
Näiden pelailu onkin hauskaa sekä hyödyllistä, mutta valitettavasti jonkilaisena kompastuskivenä on sen yleisesti ottaen aika surkea musiikkivalikoima. Ellet satu pitämään 2000-luvun teini musiikista, niin iso osa sarjan musiikista ei kyllä valitettavasti mukanaan vie.
Joka pelistä löytyy kuitenkin muutama originaali kappale, jota jaksaa tahkota, mutta pelien välillä joutuu hyppimään, jos haluaa pidemmän session vetää. Todella harmillista myöskin on se, että Konami ei koskaan ymmärtänyt hyödyntää paremmin musiikkia omista pelisarjoistaan (No ne teini tytöt näistä tuskin olisi innostunut).
Fusion (PS2) pelistä löytyy kaksi SH kappaletta ja ensimmäisestä XBOX360 pelissä on se yksi Castlevania remix, mutta siinäpä ne aika lailla on. Länsi versioihin ei myöskään hirveästi anime biisejä ole uskallettu tuoda.
Mitään mestaria minusta ei koskaan näissä tullu, mutta enemmän kuin pari tuntia näihin tuli laitettua ja hyvät hiet sai välillä irti.
86
Ja taas meillä on listalla peli, jonka pelattavuudesta en niin hirveästi välitä, koska tykkään enemmän vanhoista lentokoneista ja arcade menosta, mutta ei näissä vanhemmissa AC peleissä core pelaamisessa niin hirveästi välttämättä vikaa ole.
Taas kuitenkin syy miksi peli päsi listalle on sen tarina. Aikanaan odotin tarinan olevan täyttä huttua, koska ei kukaan tartu tällaiseen peliin tarinan takia ja siksi olikin niin kovin yllättynyt, kun pelissä olikin pieni ja koskettava tarina. Pelissähän on tehty sellainen mielenkiintoinen ratkaisu, että varsinaiset tarina segmentit eivät ole kuvattu pelaajan näkökulmasta vaan pienen pojan, joka vihollisesi miehittämässä kaupungissa tarkkailee lentueen johtajaa, jonka joukkueen jäseniä ja ystäviä pelin aikana ammutaan alas.
Turhan harvoin peleissä näkee tällaisia tarinoita missä ihmiset ovat ihmisiä molemmilla puolilla konfliktia ja sosiopaattisilla pelihahmojen toimilla on mitään painoa. Tästä syystä suosittelen AC4:sta myös niillekin, jotka eivät lento peleistä normaalisti välitä.
Taas kuitenkin syy miksi peli päsi listalle on sen tarina. Aikanaan odotin tarinan olevan täyttä huttua, koska ei kukaan tartu tällaiseen peliin tarinan takia ja siksi olikin niin kovin yllättynyt, kun pelissä olikin pieni ja koskettava tarina. Pelissähän on tehty sellainen mielenkiintoinen ratkaisu, että varsinaiset tarina segmentit eivät ole kuvattu pelaajan näkökulmasta vaan pienen pojan, joka vihollisesi miehittämässä kaupungissa tarkkailee lentueen johtajaa, jonka joukkueen jäseniä ja ystäviä pelin aikana ammutaan alas.
Turhan harvoin peleissä näkee tällaisia tarinoita missä ihmiset ovat ihmisiä molemmilla puolilla konfliktia ja sosiopaattisilla pelihahmojen toimilla on mitään painoa. Tästä syystä suosittelen AC4:sta myös niillekin, jotka eivät lento peleistä normaalisti välitä.
87
Super Mariot eivät ole itselle ollut koskaan se juttu missään sen lukuisissa muodoissa. Toki kakarana serkkujen luona kokeilut Super Mario 64 tuntui maagiselta, mutta vasta seuraavan kerran löysin mielekästä Mario pelattavaa wiillä Super Mario Galaxyn muodossa. Tämän jälkeen elettiin taas synkkiä vuosia ja kokeillut Mario Kartitkin vaan vituttivat. Olin jo valmis toteamaan, että tämän yli hilpeän putkimiehen seikkailut eivät ole minulle, mutta päätin sitten kuiten Odysseyta kokeilla ja hyvä päätöshän se jälkikäteen ajateltuna oli. Avoimempi rakenne ja vaikeustason pitäminen kohtuullisena oli itselleni niitä isoja plussia, jotka tässä vetivät puoleensa. Muistaakseni Galaxyssa oli toki kekseliäämpiä gimikkejä, mutta ei se Odysseyksen tasaisuus huono juttu ole. Pätevää ja mukavaa pompiskeluhan tämä oli ja kyllä lisää tällaista kelpaa. “Perinteiset” 3D mariot kyllä jätän jatkossakin pelaamatta. Ehkä alkuperäiselle Paper Mariolle kuitenkin annan tilaisuuden.
88
Romeron Dawn Of The Deadista inspiraatiota hakenut Dead Rising on zombien täyttämään kauppahalliin sijoittuva näppärä pelleily peli. Kauppahallissa ei tietenkään ole pelkkiä zombeja vaan vastassa on myös riemukkaita psykopaatteja, jotka ajavat pomo taistelujen asemaa. Tietenkin normaalejakin siviilejä piileskelee joka puolella ja näitä voi sitten halutessaan kuljettaa turvapaikkaan. Ihan yksinkertaista puuhaa tämä kuitenkaan ei ole, koska osa selviytyjistä vaatii pelaaja ensin tekemään jotain tai pelastamaan jonkun toisen henkilön ensin ja mukana kaiken taustalla on myöskin se AIKARAJA! Pelissähän aika tikittää koko ajan ja jos haluaa keretä tehdä sekä juonitehtävät, että pelastaa kaikki, niin opas on melkein pakollinen. Kaikki on ajoitettu, joten jos et esim. tee tehtävää X tiettyyn kellonaikaan mennessä, niin tilaisuutesi meni siinä. Aikaraja ei kuitenkaan ole mitenkään älyttömän tiukka, vaikka siltä voi aluksi näyttää ja pelin voi aina aloittaa alusta. Pelihahmon kyvyt ja taidot ainakin säilyvät ja jos en väärin muista, niin myös kerätyt erikoisvarusteet löytyvät valmiina myös turvahuoneesta. Pelin läpäisemistä voikin helpoittaa löytämällä Megamanin Mega Busterin, jolla psykopaatit ja zombiet pistetään nopeasti pinoon.
Zombeja pääsee myös lahtaamaan perinteisin ja epäperinteisempään välinein nimittäin melkein kaikki kauppahallin tavarat ovat potentiaalisia aseita. Pelin ehkä isointa antia olikin vain perseillä ja kokeilla kaikkia mahdollisia tavaroita.
Monelle pelin aikaraja tosiaan tuntuu olevan se iso ilonpilaaja, mutta itselle se ei koskaan tullut ongelmaksi ja päädyin, jopa oppaan avulla pelastamaan kaikki typerät (AI) siivilitkin. Kyllä tämä omasta mielestäni on markkinoiden paras zombi peli vieläkin. Kakkososan teki jo toinen porukka ja ei vaikka se ei ole huono, niin ei se samalla tavalla iskenyt kuin ensimmäinen peli. Isoimpana pettymyksenä oli se miten tylsiä toisen osan psykopaatit olivat. Loput osat olen ihan suosiolla jättänyt pelaamatta.
Zombeja pääsee myös lahtaamaan perinteisin ja epäperinteisempään välinein nimittäin melkein kaikki kauppahallin tavarat ovat potentiaalisia aseita. Pelin ehkä isointa antia olikin vain perseillä ja kokeilla kaikkia mahdollisia tavaroita.
Monelle pelin aikaraja tosiaan tuntuu olevan se iso ilonpilaaja, mutta itselle se ei koskaan tullut ongelmaksi ja päädyin, jopa oppaan avulla pelastamaan kaikki typerät (AI) siivilitkin. Kyllä tämä omasta mielestäni on markkinoiden paras zombi peli vieläkin. Kakkososan teki jo toinen porukka ja ei vaikka se ei ole huono, niin ei se samalla tavalla iskenyt kuin ensimmäinen peli. Isoimpana pettymyksenä oli se miten tylsiä toisen osan psykopaatit olivat. Loput osat olen ihan suosiolla jättänyt pelaamatta.
89
Vaikka ensimmäinen Max Payne on jo hieman huonosti vanhentunut joiltain osin niin on se oikeastaan edelleenkin useammalta kantilta ihan yhtä vakuuttava kuin silloin kun se alun perin julkaistiin. Vaikeustaso ei välttämättä ole mikään kaikkein tasaisin ja unikohtaukset olivat ihan perseestä, mutta vastapainona on sitten täyden kympin arvoista noir tunnelmaa ja pelin persoonallinen sarjakuvakerronta loistaa varmasti edelleen. Max Payne on aika lailla John Woota (Hong Kong) räiskintäpeli muodossa, joten pelissä päästään harrastamaan akrobatia ja hidastamaan aikaa. Vihollisten napsiminen onkin bullettimessä (hidastus mekaniikka) todella tyydyttävää ja on aina tosi coolia hypätä ovesta sisään ja nopeasti lähettää kaikki pahikset suoraan helvettiin.
Tarinasta en sano kuin sen verran, että kyseessä on tosiaan noiria parhaimmillaan eli luvassa on kostoa, huumeita, likaisia kyttiä ja mahtavia henkilöitä varjojen takana. Välttämättä kovin originaalista tavarasta ei siis siinä mielessä ole kyse, mutta tämä on juuri sitä hyvää shittiä mitä itse noirilta haluan ja mitä noir itselleni merkitsee..
Kakkosesta sen verran vain, että kyseessä on hiotumpi kokonaisuus pelillisesti, mutta tarina ei ehkä ihan samalla tavalla iske kuin ykkösessä. Mainittakoon tässä vaiheessa vielä, että molemmissa Payneissa on kivoja pieniä yksityiskohtia lokaaleissa kuten esim. eri TV-ohjelmat, joiden mini jaksoja pystyy seuraamaan kentistä löytyvistä televisioista.
Harmillista, mutta ymmärrettävää on, että Remedy päätti myydä sarjan pois käsistään Rockstaarille (julkaisi kakkosen) toisen osan jälkeen. Kolmatta peliä en jaksanut alkua pidemmälle pelata ja valitettavasti Remedykään ei ole Maxien jälkeen tehnyt muuta kuin huonoja ja keskinkertaisia pelejä. Moni toki on tästä eri mieltä.
Tarinasta en sano kuin sen verran, että kyseessä on tosiaan noiria parhaimmillaan eli luvassa on kostoa, huumeita, likaisia kyttiä ja mahtavia henkilöitä varjojen takana. Välttämättä kovin originaalista tavarasta ei siis siinä mielessä ole kyse, mutta tämä on juuri sitä hyvää shittiä mitä itse noirilta haluan ja mitä noir itselleni merkitsee..
Kakkosesta sen verran vain, että kyseessä on hiotumpi kokonaisuus pelillisesti, mutta tarina ei ehkä ihan samalla tavalla iske kuin ykkösessä. Mainittakoon tässä vaiheessa vielä, että molemmissa Payneissa on kivoja pieniä yksityiskohtia lokaaleissa kuten esim. eri TV-ohjelmat, joiden mini jaksoja pystyy seuraamaan kentistä löytyvistä televisioista.
Harmillista, mutta ymmärrettävää on, että Remedy päätti myydä sarjan pois käsistään Rockstaarille (julkaisi kakkosen) toisen osan jälkeen. Kolmatta peliä en jaksanut alkua pidemmälle pelata ja valitettavasti Remedykään ei ole Maxien jälkeen tehnyt muuta kuin huonoja ja keskinkertaisia pelejä. Moni toki on tästä eri mieltä.
90
Rise Of Nations (How i learned to love the bomb)
RON on näitä strategia pelejä missä mennään aikakaudesta toiseen eli alussa komennetaan todella alkeellisia yksiköitä ja lopussa laukaistaan ydinohjuksia. Tämä elementti pääse hyvin oikeuksiinsa RISK tyylisessä maailmanvalloitus moodissa, jossa jokainen pelaaja (en tiedä pystyykö tätä moodia pelata ihmisten kanssa) oman onnistumisen mukaan on joko muita edellä tai jäljessä valtionsa kehityksessä. On siis mahdollista, että se vihollinen hyökkää ratsu joukoilla kimppuusi ja sinä ilkeästi räkättäen pistät ydinpommeja vaan menemään. Itse taisteluthan tapahtuvat perinteisissä skirmish mapeissa ja hyökkääjä voittaessaan saa alueen maailmankartalta itselleen, ja alueet sitten rikastuttavat valtiotasi eri tavoin. Tässäpä pelin viehätys lyhykäisyydessään. Age of Empires kakkosen ja Warcarft 3 ohella Rise Of Nations on varmaan pelatuimpia RTS pelejäni.
RON on näitä strategia pelejä missä mennään aikakaudesta toiseen eli alussa komennetaan todella alkeellisia yksiköitä ja lopussa laukaistaan ydinohjuksia. Tämä elementti pääse hyvin oikeuksiinsa RISK tyylisessä maailmanvalloitus moodissa, jossa jokainen pelaaja (en tiedä pystyykö tätä moodia pelata ihmisten kanssa) oman onnistumisen mukaan on joko muita edellä tai jäljessä valtionsa kehityksessä. On siis mahdollista, että se vihollinen hyökkää ratsu joukoilla kimppuusi ja sinä ilkeästi räkättäen pistät ydinpommeja vaan menemään. Itse taisteluthan tapahtuvat perinteisissä skirmish mapeissa ja hyökkääjä voittaessaan saa alueen maailmankartalta itselleen, ja alueet sitten rikastuttavat valtiotasi eri tavoin. Tässäpä pelin viehätys lyhykäisyydessään. Age of Empires kakkosen ja Warcarft 3 ohella Rise Of Nations on varmaan pelatuimpia RTS pelejäni.
91
ayonetta kolmonen ei ollut sitä mitä Bayonetalta kaipasin, mutta päästyäni alkujärkytyksestä ohi, niin en voinut kyllä muuta todeta kuin, että erittäin viihdyttävästä spektaakkelista kuitenkin oli lopulta kyse, vaikka monia vikoja siitä löytyykin. Bayonetta kolmonen siis sekoittelee vähän pakkaa ja muistuttaa ehkä enemmän jotain Astral Chainia (jätin kesken) kuin sitä perinteistä Bayonettaa, mutta ehkä tämä oli tietyssä mielessä ihan hyvä juttu. Aika pelin parissa meni hujauksessa ja positiiviset fiilikset lopulta jäi.
92
Varmaan puhdasta kerettiläisyyttä näin sanoa, mutta kaikista pelaamistani Final Fantasy peleistä tämä on ehkä suosikkini. Vielä uskomatonta tästä tekee sen, että kyseessä on kuitenkin jatko-osa sarjan yhdelle huonoimmista peleistä ja kaiken lisäksi XII-2:ssa onnistutaan vieläpä muuttamaan ne ennen niin raivostuttavat hahmotkin pidettäviksi.
Valitettavasti kehut siinä mielessä jäävät kyllä tähän, koska vaikka muistan pitääneni pelistä (pelaamisesta on jo aikaa pitkälti) niin en silti tarkemmin osaa sanoa, että miksi se upposi lopulta paremmin, kuin esim. FF6 tai FF7.
Muistan vain, että pelissä oli hyvä fiilis ja meno oli mukavan jouhevaa ja peliä olin sen takia kiva pelata. Tarinahan taisi olla aika hömppää ja murenee palasiksi tarkastelussa, niin kuin aika matkustelu tarinat yleensä tekevä, mutta jos ottaa vähän lempeämmän asenteen, niin tarina kyllä tekee tehtävänsä. Taistelusysteemikin on pitkälti sama kuin aikaisemmassa osassa, mutta kaikki taisi vaan pyöriä sulavammin ja varmaan siinä hirviöiden nappaamisessa partyyn oli shitä jotakin. Valitettavasti trilogian viimeinen osa oli sitten taas useampi askel takaisinpäin.
Valitettavasti kehut siinä mielessä jäävät kyllä tähän, koska vaikka muistan pitääneni pelistä (pelaamisesta on jo aikaa pitkälti) niin en silti tarkemmin osaa sanoa, että miksi se upposi lopulta paremmin, kuin esim. FF6 tai FF7.
Muistan vain, että pelissä oli hyvä fiilis ja meno oli mukavan jouhevaa ja peliä olin sen takia kiva pelata. Tarinahan taisi olla aika hömppää ja murenee palasiksi tarkastelussa, niin kuin aika matkustelu tarinat yleensä tekevä, mutta jos ottaa vähän lempeämmän asenteen, niin tarina kyllä tekee tehtävänsä. Taistelusysteemikin on pitkälti sama kuin aikaisemmassa osassa, mutta kaikki taisi vaan pyöriä sulavammin ja varmaan siinä hirviöiden nappaamisessa partyyn oli shitä jotakin. Valitettavasti trilogian viimeinen osa oli sitten taas useampi askel takaisinpäin.
93
Se on huvittavaa kyllä, että miten jotain peliä on vihannut pelata, mutta sitten myöhemmin sitä kuitenkin muistelee lämmöllä ja Grandia on juuri tällainen tapaus. Luolat Grandiassa ovat ärsyttäviä sokkeloita ja tappeleminen käy super puuduttavaksi, mutta Grandia on nappisuoritus mitä tulee sen seikkailu fiiliksen luomiseen. Ne pienet ajoittaiset hetket ja hauskat keskustelut ovat se minkä takia Grandialla on vioistaan huolimatta paikka sydämessäni ja tällä listalla.
95
Fragile Dreams on suoraan sanottuna aivan kauhean puuduttavaa paskaa, josta löytyy vikoja suurista pieniin, mutta sitten toisaalta taas Fragilessa on niitä pieniä maagisia hetkiä, joiden ansiosta peliä pystyy kuitenkin muistelemaan jossain suhteessa lämmöllä.
Vähemmän hauskana muistona taas on sellaiset hetket, kuten pahamaineinen tikas kohtaus, jossa tikkaita joutuu kiivetä loputtoman tuntuisen ajan. Kohtauksen kontekstia, jos tarkastelee, niin tämä on ohjaajan päässä voinut tuntua todella hyvältä idealta, mutta turpaan tästä ideasta olisi sietänyt saada. Pelistä löytyy reilusti juuri tämänkaltaista kamalaa suunnittelua ja en uskoisi, että tänä päivänä pystyisin enää pelaamaan tällaista peliä itse läpi, mutta onneksi aikaan kuitenkin tuli peli lusittua.
Fragile Dreamsia on siis erittäin vaikea suositella muuta kuin niille, joiden hermot kestävät extreme yankkia (tarkoitan tätä sitten ihan oikeasti) vain saadakseen sen ripauksen kauneutta mitä tämä peli kätkee sen kaiken paskan taakse. Hyvässä ja pahassa kuitenkin mieleenpainuva teos. Vähintäänkin kannattaa kuunnella pelin musiikkia youtubesta.
Vähemmän hauskana muistona taas on sellaiset hetket, kuten pahamaineinen tikas kohtaus, jossa tikkaita joutuu kiivetä loputtoman tuntuisen ajan. Kohtauksen kontekstia, jos tarkastelee, niin tämä on ohjaajan päässä voinut tuntua todella hyvältä idealta, mutta turpaan tästä ideasta olisi sietänyt saada. Pelistä löytyy reilusti juuri tämänkaltaista kamalaa suunnittelua ja en uskoisi, että tänä päivänä pystyisin enää pelaamaan tällaista peliä itse läpi, mutta onneksi aikaan kuitenkin tuli peli lusittua.
Fragile Dreamsia on siis erittäin vaikea suositella muuta kuin niille, joiden hermot kestävät extreme yankkia (tarkoitan tätä sitten ihan oikeasti) vain saadakseen sen ripauksen kauneutta mitä tämä peli kätkee sen kaiken paskan taakse. Hyvässä ja pahassa kuitenkin mieleenpainuva teos. Vähintäänkin kannattaa kuunnella pelin musiikkia youtubesta.
96
En välttämättä tykkää Hadeksen RNG puolesta putoavien kykyjen suhteen ja jne, mutta hirveästi muuta huonoa sanottavaa Hadeksesta ei ole. Tämän genren pelit eivät ole oikein oma juttuni, koska niin suuri osa niistä tuntuu vain turhauttavilta ja halpamaisilta, mutta Hades on huomattavasti hiotumpi tässä suhteessa kuin useimmat kilpailijansa. Välillä oli kyllä jotain pientä turhautumista, mutta koskaan ei kummiskaan motivaatio täysin kadonnut ja siihen varmaan auttaa pelin nopea tempo. Taistelu nimittäin on juuri sellaista pikaista ja napakkaa tanssia ja manalasta ulospääseminen ei kestä mitään tuntia per juoksu. “Valuuttoja” pysyvien päivitysten ostamiseksi saa melko hyvään tahtiin juoksuja tehdessä, joten edistystä tapahtuu tasaisesti. Ostettavista ja päivitettävistä relic esineitä tosin voisi kritisoida sen verran sellaisen pelaajan näkökulmasta, joka ei tuhansia tunteja peliin laittanut, että niistä 2-3 on selvästi muita parempia.
En tiedä myöskään miten suhtautua aseisiin, koska tavallaan se on hieno juttu, että aseet ovat tasapainossa, mutta sitten toisaalta oma pelaaminen meni siihen, että en alussa saadusta jousesta ikinä vaihtanut pois. Nämä on toki omia valintoja, mutta RPG mies olisi ehkä halunnut sen “jousi kakkosen” tai ehkä edes vaikka heittokeihään.
Joka tapauksessa Hades on ihan erinomainen roguelite, jota olisi jaksanut juosta useammankin kerran läpi, mutta kiireisessä maailmassa pellit vaihtuvat heti läpäisyn jälkeen.
En tiedä myöskään miten suhtautua aseisiin, koska tavallaan se on hieno juttu, että aseet ovat tasapainossa, mutta sitten toisaalta oma pelaaminen meni siihen, että en alussa saadusta jousesta ikinä vaihtanut pois. Nämä on toki omia valintoja, mutta RPG mies olisi ehkä halunnut sen “jousi kakkosen” tai ehkä edes vaikka heittokeihään.
Joka tapauksessa Hades on ihan erinomainen roguelite, jota olisi jaksanut juosta useammankin kerran läpi, mutta kiireisessä maailmassa pellit vaihtuvat heti läpäisyn jälkeen.
98
RCG varmasti jakaa mielipiteitä mitä tulee sen huumorin ja joko siitä tykkää tai sitten ei. Itselle pelin huumori iski, vaikka en nyt muista kuitenkaan pahemmin naureskelleeni sitä pelatessa. Muutenhan RCG on sitä klassista modernimpaa beat em uppia sillä erotuksella, että ei kuljeta kentästä kenttään vaan yhtenäisessä River Cityn kaupungissa pistetään porukkaa pinoon. Enpä oikeastaan halua tästä muuta sanoa kuin, että pelillä on se oma selvä tyylinsä ja musiikit ovat erinomaisia. Etenkin hienon lisän peliin tuo se, että siinä on useampi originaali laulu ja ne ovat oikeasti hyviä. Olenkin kuunnellut niitä aika monta kertaa pelin läpäisynkin jälkeen ja kuuntelen jatkossakin. Jatkoakin on jo pelille luvassa, mikä on hieno juttu.
Go girls!
Go girls!
99
Sellainen mielikuva minulla on, että Killzone 3 sai monelta fanilta toruja sen takia, että aseissa ei muka ole sitä samaa painoa mitä aikaisemmissa. Tähän on vaikea sanoa, koska kakkosesta on päällimmäiseksi muistoksi jäänyt vain se miten ankea ja tylsä peli se oli eikä sitä pelastanut edes legendaarinen näyttelijä Brian Cox.
Moninpeliä kyllä tahkosin jonkun verran ja se sentään oli kyllä hauskaa, mutta yksinpeli kyllä suolattiin ristitulessa. Kolmosessa tajuttiin kenttiin vihdoin tuoda sitä väriä ja vaihtelua ja valituksista huolimatta Helghast urhojen listiminen on edelleen tyydyttävää puuhaa. Pelin päähahmot tosin ovat edelleen ärsyttäviä kusipäitä, jotka haluaa nähdä ristiinnaulittuna palleistaan, mutta uudet pahikset olivat ilahduttavia (toista heistä näyttelee Malcom Mcdowell) Todella kummallista kyllä vaan miten peli käytännössä vihjaa suoraa jatkoa lopussa, mutta ilmeisesti nelonen hyppää aikajanalla huomattavasti eteenpäin (todennäköisesti että uudet PS4 pelaajat pysyvät kärryillä) Itse en nelosta koskaan pelannut, koska kuulemma se on kehnohko eli kolmonen näillä näkymin on sarjan ykkönen ja ykkösenä se varmaan pysyy, koska Horizonin myötä sarja on taidettu kuopata.
Lisämaininta voisi heittää, että Killzone Mercenaries vitalla on muuten ihan jees, vaikka tyyliltään vähän eroaa muista peleistä.
Moninpeliä kyllä tahkosin jonkun verran ja se sentään oli kyllä hauskaa, mutta yksinpeli kyllä suolattiin ristitulessa. Kolmosessa tajuttiin kenttiin vihdoin tuoda sitä väriä ja vaihtelua ja valituksista huolimatta Helghast urhojen listiminen on edelleen tyydyttävää puuhaa. Pelin päähahmot tosin ovat edelleen ärsyttäviä kusipäitä, jotka haluaa nähdä ristiinnaulittuna palleistaan, mutta uudet pahikset olivat ilahduttavia (toista heistä näyttelee Malcom Mcdowell) Todella kummallista kyllä vaan miten peli käytännössä vihjaa suoraa jatkoa lopussa, mutta ilmeisesti nelonen hyppää aikajanalla huomattavasti eteenpäin (todennäköisesti että uudet PS4 pelaajat pysyvät kärryillä) Itse en nelosta koskaan pelannut, koska kuulemma se on kehnohko eli kolmonen näillä näkymin on sarjan ykkönen ja ykkösenä se varmaan pysyy, koska Horizonin myötä sarja on taidettu kuopata.
Lisämaininta voisi heittää, että Killzone Mercenaries vitalla on muuten ihan jees, vaikka tyyliltään vähän eroaa muista peleistä.
100